Tänään kiinnitin huomiota kahteen kirjoitukseen:
Harri Vallinin tavallisuuden ja taviselämän kauneutta ylistävään esseeseen Helsingin Sanomissa ja Mark Mansonin viikkokirjeeseen, jossa hän kannustaa ajattelemaan ja elämään isosti ja tavoittelemaan suuria unelmia. Hän on kehittänyt sitä varten kurssinkin. Sen nimi on Find Your Purpose (Löydä tarkoituksesi).
Vallin kirjoittaa menestyksentavoittelun ja suorittamisen vaaroista.
Ihmisestä tulee hänen mukaansa onneton, jos hän asettaa riman korkeammalle kuin mitä arjesta selviäminen vaatii.
On ihan OK syödä lätkäpitsaa, katsoa telkkarista Simpson-uusintoja ja olla tavoittelematta mitään sen kummempaa, sanoo Vallin.
Mansonin mielestä taas elämän pitää olla ennenmuuta mielekästä.
Olen itsekin miettinyt näitä asioita viime aikoina.
Onneton luova luokka
Juttelin erään ystäväni kanssa, joka kertoi taiteilijamiehestään. Tämä oli taidetta tehdessään palanut loppuun ja masentunut. Hän päätyi työkyvyttömäksi – toteuttaessaan itseään eli tehdessään juuri sitä, mitä oli aina halunnut.
Tunnen paljon taiteilijoita ja kirjailijoita. En voi sanoa tämän luovan luokan olevan sen onnellisempaa ja tasapainoisempaa kuin ne “tavikset”, joiden elämäntyyliä Vallin ylistää. He saattavat olla jopa onnettomampia.
Eivätkä vain saata vaan usein ovat.
Scientific Americanin mukaan kirjailijat ja taiteilijat kärsivät 20 kertaa enemmän kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja 10 kertaa enemmän masennuksesta kuin ns. normi-ihmiset.
Vaikuttaisi siltä, ettei luova työ ja itsensä toteuttaminen tee onnelliseksi.
Asia on todellisuudessa ristiriitaisempi kuin tämä.
Helmen hinta
Luovuudella ja hauraalla mielenterveydellä on todettu olevan yhteys. Se tuska, joka taiteilijaa syö, on myös se voima, joka tuottaa maailmaan merkityksellistä ja koskettavaa taidetta, joka sitten, paradoksaalista kyllä, auttaa muita.
Se saari meren syvän
on näkinkengän kaltainen.
Jos luo se helmen hyvän
luo kivustaan se sen.
Näin kirjoitti kovasti kärsinyt runoilija Uuno Kailas aikanaan. Kaunis helmi syntyy kivusta ja hohtaa niiden kämmenillä, jotka myöskin kärsivät.
Näitä helmiä tarvitaan.
Taiteilijan karu osa
Jos ihmisellä on taiteen tuottamisen vimma, en usko että hänellä on vaihtoehtoja. En usko, että hän edes kykenisi “tavalliseen elämään”.
On kuitenkin hyvä pitää mielessä, ettei taitelijan ja kirjailijan osa ole kadehdittava vaikka se olisi kuinka mediaseksikäs.
Taiteen teko on kovaa, epävarmaa, huonosti palkattua ja kilpailtua työtä. Se on myös useimmiten hyvin yksinäistä. Ei ihme, että moni taiteentekijä uupuu.
Vallinin ylistämä elämä, ilman tavoitteita ja paineita, on varmasti paljon tasapainoisempaa ja, no onnellisempaa.
Minusta on aivan oikein hälventää luovaan työhön liittyvää romantiikkaa. Ei se ole yhtään romanttista.
Se voi olla merkityksellistä ja arvokasta mutta onnelliseksi se harvoin tekee.
Ihan tavallinen tiistai
Rauhallinen elämä, jossa ollaan tyytyväisiä siihen, mitä juuri nyt on, vietetään aikaa läheisten kanssa, kuljetaan luonnossa ja antaudutaan niille pienille nautinnoille, joita tämä planeetta meille yllin kyllin tarjoaa, kuulostaa ihanalta.
Se tavallinen päivä, josta Edu Kettunen laulaa, on minustakin parasta.
Menestyksenhimo ja suorituspaine eivät ohjaa ketään mielekkääseen suuntaan.
Luova palo, unelmat, intohimo ja rakkaus sen sijaan ohjaavat. Näille voimille pitää minusta antautua, jos sellaisia sydämessään tuntee.
Unelmiaan on varmasti hyvä tavoitella, kunhan muistaa, ettei niiden saavuttaminen tuota välttämättä onnea.
Vaikka taiteen tekeminen tekisikin ihmisestä rikkaan ja kuuluisan (joskushan käy niinkin), niin siinäkin tapauksessa parasta ovat ne ihan tavalliset päivät, ne jonkun tuulisen syyskuun tiistait, kun mitään ihmeellistä ei tapahdu ja voi vaan tehdä pois rästiinjääneitä töitä ja mennä sitten vaikka saunaan.
Jos elämäsi juuri nyt tuntuu hyvältä, juuri sellaisena kuin se on, onneksi olkoon!
Sen parempaa tunnetta elämällä ei nimittäin ole sinulle tarjota.