Päivän sana: feminismi.
Kävin viikonloppuna kiivasta debattia kahden pohjoisamerikkalaisen juutalaismieshenkilön kanssa, joiden mielestä erityisesti ”HC vasemmistofeministejä” saa syyttää tekopyhyydestä, kun eivät tuomitse islamilaisen systeemin harjoittamaa naisten sortoa vaan arvostelevat tasa-arvoista ja demokraattista Israelia.
Sanoin heille, että olen HC feministi, vaikkakaan en vasemmistolainen (vaan identifioidun poliittisesti lähinnä Jeesuksen, 2000 vuotta sitten eläneen juutalaisen aktivistin, seuraajaksi), ja että syy Israelin kritisoimiseen on se, että Netanyahun kostoretkessä on tähän mennessä kuollut 42 000 palestiinalaista, joista suurin osa lapsia.
Ja että tämmönen whataboutismi on todella alkeellista.
Sanoin niille, että jos maailma ei nyt seiso yhtenä rintamana Israelin takana, syy ei ole antisemitismi eikä HC feministien tekopyhyys, vaan se, että joka päivä lisää LAPSIA kaivetaan raunioista ja me todistamme tapahtumia reaaliaikaisesti kykenemättä tekemään mitään.
Ja että Israelilta voisi odottaa hieman erilaista toimintaa juuri siksi, että se on Lähi-idän ainoa edistyksellinen demokratia.
Sitten aloin miettiä feminismiä. Naisten tilannetta. Erityisesti nyt kun Hän Jonka Nimeä En Koskaan Aio Lausua valittiin presidentiksi naistenkin tuella.
Valkoisten naisten, ei mustien naisten, joista yli 90% äänesti Harrisia.
Kuten kerron kirjassani Iso äitiys, olen ollut feministi ensimmäisestä voi vittu -kokemuksestani lähtien. Se tapahtui kun olin 20-vuotias filosofian opiskelija.
Feminismiä määritellään eri lailla ja sana on latautunut mutta minä määrittelen sen näin:
Se on sitä, että toimii sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa päätökset tehdään sekä maskuliinisella että feminiinisellä viisaudella.
Edellämainitut pohjoisamerikkalaismiehet pitivät minua tyhmänä, kun sanoin, että sota on primitiivinen tapa ratkaista konfilkteja. Heidän mielestään sotiminen on välttämätöntä, koska tämmöinen ”ihmiskunta” nyt vaan on.
Minä sanoin että ei ole. Mieskunta (Mankind) voi olla mutta ihmiskunta (Humankind) ei.
Olen tässä tukevasti Jeesuksen linjoilla. Joka miekkaan tarttuu ja käännä toinen poski jne
Olen feministi, joka puolustaa elämää, aina. En hyväksy minkäänlaista väkivaltaa, en minkään puolesta. Olen feministi, joka uskoo äitimisen (=mothering) voimaan yhteiskunnallisena muutoksentekijänä.
Olen myös feministi, joka on pöyristynyt yhdysvaltalaisten valkoisten naisten rintamakarkuruudesta.
Tänään Hesarissa toimittaja Erja Yläjärvi yritti etsiä syitä heidän ratkaisuunsa siitä Fox uutisten kuiviin linkoamasta väitteestä, että ”naiset” eivät halua tulla määritellyiksi heikoiksi naisiksi, joita kiinnostaa ”vain” lisääntymisterveys.
Okei. Enää pitäisi sitten tietää, miksei heitä huvittanut äänestää vahvaa naista presidentikseen. Ai niin. Koska naisesta, varsinkaan värillisestä, ei ole presidentiksi.
Minäpä luulen, että heidän ratkaisunsa taustalla on se, mitä ympäristöjuristi James Gustave Speth pitää ihmiskunnan suurimpana ongelmana tällä hetkellä: ahneuden, itsekkyyden ja laiskuuden aiheuttama henkinen lamaannus.
Muistutan, että menneiden sukupolvien aktivistisisaret taistelivat meidän kaikkien naisten puolesta. Myös niiden, jotka eivät heidän työtään kunnioita.
Minä kunnioitan. Siksikin olen feministi ja aion olla kuolemaani asti.
Kuva: Women’s Suffrage Parade in New York City, May 4, 1912.
(Wikimedia Commons)