Osallistuin eilen keskusteluun Facebookissa.
Aiheena oli terveys.
Mitä pitäisi syödä, jotta kauan eläisi ja menestyisi maan päällä?
Kuten usein tapaa käydä, keskustelu eskaloitui pian väittelyksi. Sitten se eteni riitelyksi. Lopulta oltiin pisteessä, jonne aina päädytään, kun aletaan keskustella Facebookin rajatulla alustalla: alettiin kiistellä siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä.
Aamulla koiralenkillä aloin miettiä ravitsemusasiaa uudesta näkökulmasta: emme ole koskaan eläneet niin vanhoiksi kuin nyt. Itseasiassa me elämme jo liian vanhoiksi, jos ajattelee missä jamassa vanhustenhoito nykyisin on.
Rikkaissa länsimaissa ihmisillä on aikaa miettiä esimerkiksi eri rasvojen terveysvaikutuksia. Köyhissä kehitysmaissa aika menee hengissä pysymiseen. Eikä se silti onnistu.
Maailmassa kuollaan yhä nälkään.
Koska olen nähnyt lapsen kuolevan silmieni edessä nälkään, minun on vaikeaa unohtaa tätä tosiasiaa, vaikka kuinka haluaisin.
Päätin, että joka kerta kun olen ryhtymässä taistoon Totuuden puolesta, palautan mieleeni luurankolapsen, jonka kerran Mosambikissa kaivoin pissan ja savunhajuisen akryylipeiton sisältä.
Se muisto palauttaa minut nopeasti maan pinnalle.
Ruokavalintojeni suhteen tnoudatan vanhaa hyväksi havaittua ohjetta: syön sitä, minkä syöminen tuntuu hyvältä.
Koska en kestä minkäänlaista kärsimystä, yritän olla syömättä mitään, mikä aiheuttaa kärsimystä.
Siis yritän. Ainahan se ei onnistu.
Mutta se, mikä onnistuu, on tämä: kiitollisuus.
Psykologi Hew Len, joka on tullut tunnetuksi hawaijilaisen viisausperinteen Ho´oponoponon tunnetuksi tekemisestä, kiittää aina ennen syömään ryhtymistään ruokaansa. Siksi hän kuulemma pysyy terveenä ja hoikkana, vaikka söisi mitä.
Hän siis kiittää ruokaansa. Hän sanoo pizzalleen ja ranskalaisilleen, että kiitos, että olette siinä ja että ravitsette minua.
Hän ei pälyile ruokaansa kuin vihollista, kuten me usein teemme. Hän ei syyllistä itseään, jos hän tulee syöneeksi munkin tai hampurilaisen.
Hän pursottaa ranskalaisiinsa ketsupin sijaan kiitoksia.
Näin toimiessaan hänen kortisolitasonsa pysyy alhaisena. Mantelitumake ei eritä stressihormoneja. Hyvänolon kemikaalit alkavat hyrrätä kehossa. Ruoka sulaa. Ravintoaineet imeytyvät.
Kiitollisuus tekee kaikesta ruuasta superfoodia. Sen terveysvaikutus on suunnaton.
Kiitollisuudella on sekin puoli, että se tahtoo levitä kaikkialle. Kun on kiitollinen ruuastaan, on kohta kiitollinen astioista, joissa se tarjotaan. Sitten on kiitollinen sille, joka ruuan valmisti, joka sen tuotti, joka sen kuljetti, joka sen pakkasi ja niin edelleen kunnes lopulta on kiitollinen koko planeetalle, jossa saamme asua ja elää ja syödä.
Kiitollisuus tekee ihmisestä paremman. Se kannustaa tekemään parempia valintoja. Kiitollisuuden kautta pääsemme vähitellen maailmaan, jossa ei enää kuolla niin turhaan asiaan kuin nälkään.
Ruokarukous on vanha kaunis tapa, jonka voisi hyvinkin elvyttää. Sillä on jopa tutkimuksissa todettu olevan terveysvaikutuksia.
Jos ei tunne tarvetta uskoa Korkeampaan Voimaan, voi toimia kuten tohtori Len: voi kiittää ruokaansa.
Sama lienee mitä ja ketä kiittää, kunhan kiittää.
Kiitos!