Meillä kaikilla on varmasti käsitys siitä, mikä Tiede on.
Se on instituutio, jossa koulutetut asiantuntijat tekevät tutkimusta vakiintuneiden menetelmien avulla.
Tiede ei kuitenkaan ole automaatti, josta pursuaa totuutta. Tiede pursuaa teorioita. Teoria selittää havaintoja. Mitä uskottavammin sen onnistuu niitä selittää, sen uskottavampi se on.
Fyysikko Stephen Hawking vertasi teorioita leikkiveneisiin. Jotkut pysyvät pinnalla. Toiset uppoavat.
Tieteestä, tiedosta ja teorioista on paljon tietoa tarjolla.
Mutta entä Huuhaasta?
Mitä se edes on?
Skepsis R.Y. jakaa vuotuista Huuhaa-palkintoa. Sen saa, jos on vahvistanut valheellisen tieteen asemaa.
Valheellista tiedettä on sellainen, joka ei perustu laadukkaaseen argumentaatioon ja vahvaan tieteelliseen näyttöön.
En tosin ymmärrä, miten jokin voi olla tiedettä, jos se ei täytä tieteen kriteerejä, mutta tämä lienee sivuseikka.
Isompi haaste on tietää, mikä argumentaatio on (tarpeeksi) laadukasta ja mikä näyttö (tarpeeksi) tieteellistä.
Tämä on ongelma, sillä nykyisenkaltainen kireä jako Tieteeseen (siihen, mikä perustuu laadukkaaseen argumentaatioon ja vahvaan tieteelliseen näyttöön) ja Huuhaahan (siihen, mikä ei perustu) vaikuttaa elämäämme monin tavoin, eikä pelkästään myönteisesti.
Ensinnäkin siitä seuraa jatkuvia riitoja Facebookissa.
Toiseksi, koska terveysviranomaiset perustavat ohjeistuksensa Tieteeseen, putoaa se, joka rohkenee poiketa näistä ohjeista auttamattomasti Huuhaan puolelle, vaikka kokemus olisi osoittanut jonkin suositusten vastaisen ruokavalion tai hoitomuodon suosituksia tehokkaammaksi.
Eikä siinä mitään. Moni lääkärikin suosii kaikessa hiljaisuudessa Huuhaata.
Mikä tarkoittanee, ettei kaikki Huuhaa ole aivan niin huuhaata kuin väitetään.
Oltiin Huuhaasta mitä mieltä tahansa, se ei ole katoamassa mihinkään.
Tästä tunnetaan huolta. Kuka Huuhaata hallitsee, kysytään?
Ei kukaan. Siksi sen piirissä toimii ja tulee aina toimimaan vaarallisia puoskareita.
Miksi se ei sitten katoa?
Siksi, että Maailmankaikkeus ei ole jaettavissa Tieteeseen ja Huuhaahan.
Maailmankaikkeus on – tai ainakin meillä on siitä yhteinen kokemus, jota me yritämme parhaamme mukaan ymmärtää.
Me voimme jakaa toimintaamme, näkemyksiämme, maailmankuviamme ja -katsomuksiamme erilaisiin ryhmiin, mutta ne eivät millään lailla muuta maailmankaikkeutta. Ne ovat hyttysen ininää tässä valon nopeudella kaikkiin 10 dimensioon laajenevassa avaruudessamme.
Laadukkaaseen argumentaatioon ja vahvaan tieteelliseen näyttöön perustuva Tiede on arvokasta. Mutta myös sen ulkopuolelle jäävät kokemukset ovat arvokkaita.
”Jumalalle ei voi kirjoittaa matemaattista lauseketta, jylisee Richard Dawkins, evoluutiobiologi ja uusateistisen liikkeen keulahahmo. Ei voikaan. Matemaattista lauseketta ei voi myöskään kirjoittaa ihmiselle.
Ihminen on kertakaikkiaan liian monimutkainen psykofyysishenkinen systeemi, jotta hänen kehonsa toiminnat voitaisiin täysin vakioida.
Tieteen ämpärissä on paljon leikkiveneitä, jotka kelluvat. Myös Huuhaan ämpärissä on kelluvia veneitä. Voisimmeko lakata heiluttamasta ämpäreitä ja alkaa tukea toinen toisiamme voimaan paremmin?