Mosambikissa on kriisi. Siellä riehui taannoin syklooni Idai. Se tuhosi legendaarisen rantakaupunki Beiran ja palautti koko tienoon taas lähtöruutuun.
Niin kuin niin monta kertaa aikaisemmin.
Asuin Mosambikissa neljä vuotta sisällissodan jälkeen. Maa oli silloin maailman köyhin. Kahdessa vuosikymmenessä se on kohonnut toiseksi köyhimmäksi.
Kun mietin Mosambikia, en saa siitä otetta. Se oli ihana ja kamala. Se oli ruma ja kaunis. Se haisi savulta ja mädiltä banaaninkuorilta ja sen tähtitaivas oli vertaansa vailla. Siellä varastettiin ja rakastettiin. Siellä oli kuivuutta ja siellä oli tulvia.
Mutta ennen kaikkea siellä synnyttiin ja siellä kuoltiin.
Elämä ei ollut Mosambikissa mikään itsestäänselvyys. Se saattoi olla ohi hetkessä. Erityisesti lapsista ei koskaan tiennyt. Ne kuolivat tuosta vain ja mihin vain, yleensä ripuliin ja tulehduksiin, joita niiden huonostiruokitut kehot eivät olisi kestäneet vaikka olisi ollut lääkkeitäkin, joita ei ollut.
Ajattelin aikoinani, että maassa, jossa lapsikuolleisuus on tuota luokkaa, siihen jotenkin totutaan. Suojelin itseäni tällä ajatuksella, koska olin äiti.
Valitettavasti ajatus osoittautui valheeksi. Sairaaloiden pihoilla naiset huusivat elottomien nyyttien vieressä aivan samalla tavalla, kun minä olisin siinä tilanteessa huutanut. Sitten isät kantoivat me nyytit hautausmaalle. Sitä oli vielä kauheampaa katsoa. Niitä askelia painoi suru ja häpeä siitä, ettei ollut kyennyt pitämään tätäkään lasta hengissä.
Luonnonvaroiltaan vauras Mosambik on nykyään köyhä monesta syystä. Jared Diamondin kirja Tykit, taudit ja teräs kertoo tyhjentävästi, miksi maailmasta tuli tällainen. Hän alkaa tarinansa 13 000 vuoden takaa.
Jokaisen pitäisi lukea Diamondin kirja. Se on vastaus papuauusiginealaisen Jalin kysymykseen, miksi valkoisella miehellä on enemmän cargoa kuin mustalla. Diamond selittää, että tilanteemme on seurausta eri alueiden eriarvoisista elinolosuhteista.
Euraasia alkoi kehittyä muita alueita nopeammin, koska se oli viljava ja elämälle suotuisa alue. Euraasialaiset vaurastuivat ja sen sijaan, että olisi jakaneet vaurautensa vähemmän onnekkaiden kanssa, he toimivat päinvastoin.
Ja 13 000 vuoden päästä sitten ollaan tässä, maailmassa, jossa on rikkaita ja köyhiä. Se saattaisi olla vielä ymmärrettävääkin, muttei se, että yltäkylläisessä maailmassamme yhä kuollaan nälkään.
Mitä me onnekkaat euraasialaiset sitten voimme tässä tilanteessa tehdä?
Rahan antaminen voi epäilyttää, koska sen kulkua on vaikea seurata. Päätyykö se koskaan oikeaan osoitteeseensa?
Tätä asiaa voi tarkastella toisesta näkökulmasta. Vaikka kansainväliset avustusjärjestöt olisivat kuinka tehottomia tahansa, ehkä on kuitenkin hyvä, että ne ovat olemassa. Jos niitäkään ei olisi, mitä olisi?
Olimme Mosambikissa Suomen valtion rahoittamassa terveyshankkeessa. Se ei ratkaissut Mosambikin terveystilannetta mutta siitä oli erinäisiä ruohonjuuritason seurauksia.
Lääkärimme Pentti ja Eeva tekivät pitkää päivää työpaikallaan terveysministeriössä. Kotiin palattuaan heidän ovensa edessä oli aina jono hoidon tarpeessa olevia kotiapulaisia, puutarhureita, autonkuljettajia ja vartijoita. Pentti ja Eeva eivät käännyttäneet ketään vaan hoitivat kaikki.
Vannomansa Hippokrateen valan mukaisesti Pentti ja Eeva pelastivat henkiä. Mutta he tekivät muutakin. He näkivät. Zulut tervehtivät toisiaan ilmoittamalla, että minä näen sinut. Siihen vastataan sanomalla, tässä minä olen. Toisen ihmisen näkeminen on tärkeintä, mitä hänelle voi antaa.
Pentti on nyt jo eläkkeellä mutta lähti silti Mosambikiin Punaisen Ristin palvelukseen. Ilmeisesti ainakin osa avustusrahoista käytetään hänen sinne lähettämiseensä. Siellä hän taas kenttäsairaalassa naurattaa vauvoja saadakseen kuunneltua heidän keuhkojaan ja sydämiään.
Jokainen voi itse miettiä, haluaako lahjoittaa rahaa avustustoimintaan. Ymmärrän kaikenlaisia näkökohtia. Voimme joka tapauksessa lohduttautua sillä, että osa verorahoistamme ohjataan katastrofiuapuun. EU:n humanitaarisen avun ja kriisinhallinnan komissaari Christos Stylianides sanoi tiedotteessaan näin:
”EU seisoo yhtenä rintamana hirmumyrsky Idain vaikutuspiiriin joutuneiden ihmisten kanssa”.
Kun luin tämän, aloin itkeä. Ihana ihminen, ajattelin. Ja ihana EU.
Pysytään siis rintamassa!