Muistan nuorena interreilaajana istuneeni Notre Damessa valtavan tunnemyrskyn kourissa.
Ehkä se oli nuoruuden kipeyttä ja yksinäisyyttä mutta siellä turistilaumojen keskelläkin, kolikoiden kilahdellessa ja salamavalojen välähdellessä tunsin suurta autuutta. Ylläni kohoavat holvit, lasimaalausten läpi siivilöityvä valo ja kynttilöiden loiste hypnotisoivat minut. Leijuin osaksi jotain elämää suurempaa.
Ja sitten on tietysti hän, jolle katedraali on omistettu: Meidän rouvamme.
Pyhä äiti.
Onhan siinä kieltämättä ristiriita. Maria oli nuori ja vaatimaton liittyessään osaksi yhtä maailmanhistorian merkittävimmistä tarinoista. Hän katoaa valtavan katedraalinsa uumeniin niin, että häntä on sieltä vaikeaa enää löytää.
Tai ehkä sittenkin.
Notre Dame vetää puoleensa turisteja mutta kyllä se vetää niitäkin, joiden sydän on särkynyt. Siellä se pyhä Äiti istuu, kirkonpenkillä, ja itkee itkevien kanssa, niin kuin kerran ristin juurella.
Niin haluan ainakin ajatella.
Ei hartauden harjoittaminen tietysti vaadi mahtipontisia puitteita.
Minut vei kerran Inarissa seitakivelleen eräs saamelaismies. Koko reissu oli hetken mielijohde. Että jos nyt käytäis siellä, kun ollaan sen ohi menossa.
No käytiin.
Kävelimme metsässä isolle kivelle, jonka edessä oli pienempi. En oikein tiennyt, mitä siinä olisi pitänyt tehdä. Ei ollut mitään suuria seremonioita. Ystäväni otti vaivihkaa maasta oksan ja asetti sen pienelle kivelle.
Sitten seisoimme siinä hetken, vaivaiskoivujen keskellä.
Kotiin ajellessamme mieleeni tuli Eino Leinon ihana runo Legenda. Se kertoo Herrasta ja Pyhästä Pietarista, jotka kerran ”kesä-illan tullen myös saivat Suomenmaalle siunatullen”.
Pietari valittelee Suomen kurjuutta ja köyhyyttä mutta Herra sanoo, että vaikka maa on karu, on sen kansalla sydän kaunis ja lämmin.
Runo päättyy näin:
Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen.
Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,
ja vainiolta roudan valta raukes.
Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sa istut koivun alla, on kuin täällä
viel’ liikkuis Herran hymy vetten päällä.
Pyhä on niin kuin sen kokee ja sen voi kokea missä ja miten vain. Ei siihen ole sääntöjä.
Pitkäperjantaita kutsutaan englanniksi hyväksi perjantaiksi.
Hyvää perjantaita siis ja valoisia pääsiäispyhiä,
Kati
p.s. Tässä vielä pääsiäisnollaus: www.youtube.com/watch?time_continue=4&v=gf9BSUR9dkU