Maria Bello on amerikkalainen näyttelijä, joka kirjoitti New York Timesiin kolumnin moninaisista perhesuhteistaan. Kolumni herätti suurta huomiota, arvatenkin siksi, että tunnettu näyttelijätär ilmoitti siinä olevansa suhteessa parhaan ystävättärensä kanssa.
Bello kertoi tulleensa siihen tulokseen, että hänen seksuaalinen suuntautumisensa on whatever, mikä tahansa.
Sellaista vaihtoehtoa ei vielä ollutkaan Facebookissa tarjolla olevista 71 seksuaalisen suuntautumisen vaihtoehdosta.
Bellon kolumnista seurasi, tietenkin, kirja. Siinä Bello pohtii kumppanuutta mielestäni kiinnostavalla tavalla.
Hän kyselee, mitä kumppanuus oikeastaan tarkoittaa. Hänen elämässään on ollut parisuhteita, ystävyyssuhteita, perhesuhteita, työsuhteita, projektisuhteita. Ihmisiä on tullut ja mennyt. Heillä on ollut eri rooleja ja merkityksiä. Jotkut heistä ovat kulkeneet Bellon rinnalla suuren osan hänen elämästään mutta parisuhteet ovat jääneet lyhyemmiksi.
Bello katsoo silti esimerkiksi entisen miehensä ja lapsensa isän paitsi edelleen kuuluvan perheeseensä, myös olevan hänen kumppaninsa. Hehän kasvattavat lasta yhdessä.
Bellon kolumni sai minut miettimään, pitäisikö meidän todellakin pistää koko perhekäsityksemme uusiksi. Entä jos perhe olisi jotain isompaa kuin kahden ihmisen parisuhteen varaan pingotettu järjestely, joka romahtaa heti kun parisuhde ei enää toimi?
Voisimmeko hyväksyä sen, että kumppanimme jäisivät eron jälkeenkin perheeseemme ja sinne otettaisiin heidän uudet kumppaninsakin? En tarkoita, että asuttaisiin saman katon alla vaan että kuuluttaisiin samaan yhteisöön.
Se olisi monelle varmasti hyvin vaikeaa. Olen nähnyt monta eroa enkä yhtään helppoa. Mitä enemmän on rakastanut, sitä vaikeampaa on lakata rakastamasta.
Tarkoitan tässä tietysti romanttista rakkautta, joka on rakkauden vinoutunein muoto. Eipä ihme, että Antiikin Kreikassa rakastumista pidettiin mielisairautena ja vielä keskiajan Ranskassakin persoonallisuushäiriönä. Ajatus rakkausavioliitosta alkoi vähitellen yleistyä vasta 1800-luvun alussa. Intiassa se ei ole yleinen vieläkään. Siellä on avioeroprosentti muuten 1.
Romanttinen rakkaus on aina Einon eli Egon hallinnassa. Se ei kertakaikkiaan voi olla pyyteetöntä. Siihen liittyy yleensä aina kiinnittyminen. Useimpien meistä on lähes mahdotonta luopua yksinoikeudestamme rakastettuumme.
Polyamoria on edelleen melko harvinaista vaikkakin ehkä yleistymään päin. Nähtäväksi jää, onnistuvatko polyamoorikot vakuuttamaan valtaväestön omistushalun haitallisuudesta. Sillähän ei pitäisi olla mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Silti omistushaluista parisuhdetta pidetään normina.
Polyamoorikot puhuvat ”kompersiosta” (compersion). Se tarkoittaa iloitsemista toisen ihmisen ilosta.
Kun jokaisella on lupa vapaasti rakastaa ketä kulloinkin haluaa, ei mustasukkaisuuteen pitäisi olla mitään aihetta.
Ainakaan teoriassa.
Ennen kuin kompersiosta tulee normi, emme luultavasti pääse etenemään perhejärjestelmän uudistamisen tiellä. Se on suuri vahinko sillä avioerot nykyisessä muodossaan rikkovat paitsi eroavia, myös heidän perheitään. Erityisesti lapsia.
Entisen puolisonsa kanssa kumppanuutta saattaisi vielä jatkaakin mutta monelle ottaisi koville kattaa pöytään lautanen tämän uudelle kumppanille.
Jotkut kyllä pystyvät siihenkin. Toivoa siis on.
Ehkä me jonain päivänä kaikki opimme, että tärkeintä ei ole omistaa vaan rakastaa ja ettei rakkaudella todellakaan ole mitään rajoja ellei niitä itse väkisin pystytä..