Täytin keväällä 60 vuotta. Koska ystävä- ja perhepiirissäni on lukuisia ikäisiäni, havaitsen eläväni keskellä vakavaa ikäkriisiä.
Ja pakkohan se on myöntää, että kun sitä yhtäkkiä muuttuu kuusikymppiseksi oltuaan pitkään epämääräisessä ”keski-iässä”, niin kyllähän se hieman…no, pysäyttää.
Olen tässä nyt oppinut, että kuusikymppinen voi käyttää itsestään melkein mitä ilmaisuja tahansa mutta ei v-sanaa.
Jos nimittäin kutsuu muiden läsnäollessa itseään v-anhaksi, saa niskaansa protestivyöryn.
Ethän sinä vielä mikään v-anha ole!
Kuuskyt on uus nelkyt!
Nancy Pelosi on kahdeksankymmentä ja USA:n kolmanneksi vaikutusvaltaisin poliitikko!
Ja niin edelleen.
Nyt on vain niin ihmeellisesti, että sinä aamuna, kun kahvikuppiani pidellessäni sanoin itselleni ääneen, että nyt sinä Kati olet virallisesti VANHA, tuntui kuin olisin saanut siivet selkääni.
En ole pitkiin aikoihin tuntenut sellaista vapauden tunnetta!
Tapaus liittyy hyvin läheisesti erääseen toiseen v-alkuiseen sanaan eli vastustamiseen, josta olen juuri kirjoittanut kirjan. Olen kirjoittanut vastustamisesta kirjan, koska se on se sylttytehdas, jonne kaikki jäljet näköjään johtavat.
Kuten kirjassani totean, vastustamme kaikkea (ja kyllä, myös hyviä asioita) koska elämme kulttuurissa, jossa vastustamisesta on tehty kansallishyve.
Vastustaminen on aina haitallista ja turhaa mutta omansa ikänsä vastustaminen on turhuuden huippu. Yhtä turhaa on vain kuolemansa vastustaminen.
Ihminen ei nuorene ikääntymistään vastustamalla eikä pysy elossa kuolemista vastustamalla. Kuolemasta lisää ensi perjantaina mutta nyt lisää v-sanasta ja sen vapauttavasta vaikutuksesta.
Annettuani itselleni luvan olla vanha, tunsin itseni suorastaan uudestisyntyneeksi. Oivalsin, että olin saavuttanut elämänvaiheen, jossa minuun ei enää kohdistunut minkäänlaisia odotuksia!
Äkkäsin, ettei minun enää tarvitse saavuttaa mitään, onnistua missään eikä menestyä yhtään missään! Olen mennyt mäen yli, kuten englanninkieliset sanovat, ja tiedättekö: siellä avautuvat aivan upeat näköalat!
Se, ettei tarvitse ei nimittäin tarkoita, ettei voi.
Ja kyllähän tässä yhä kaikenlaista voi.
Me olemme aina sen ikäisiä kuin olemme emmekä koskaan itseämme nuorempia tai vanhempia. Jokainen ikä on siksi parasta ottaa vastaan ainoana mahdollisuutena. Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että jotkut elämänvaiheet ovat toisiaan selvästi parempia.
Olen mielestäni reippaasti vanha mutta ymmärrän kyllä, että on vanhuutta ja vanhuutta. Sanotaan nyt sitten, että olen varhaisvanha.
Varhaisvanhuus on varhaislapsuuden jälkeen ihmisen paras elämänvaihe, jos minulta kysytään. Maltan tuskin odottaa, että pääsen tekemään ne kaikki asiat, joita kukaan ei enää odota minun tekevän!
Tunnen itseni samanlaiseksi supersankariksi kuin pikkulapset. Kaikki on taas yhtäkkiä jotenkin mahdollista!
Äärettömyyksiin ja sen yli!
Tulkaa perässä, jos uskallatte!
P.S. Kirja työnimeltään ”Vastustamaton. Elämän ei tarvitse olla niin hemmetin raskasta” ilmestyy tammikuussa 2020.