Mosambikilaiset tervehtivät toisiaan sanomalla tudo bem? (Kaikki hyvin?). Siihen vastataan yleensä tudo bem (kaikki hyvin) tai bem obrigada/o (kiitos hyvin).
Mosambikin vuosinani opin, ettei vastaus kaikki hyvin välttämättä tarkoittanut, että kaikki olisi ollut mitenkään erityisen hyvin. Mutta jos vastaus oli pouco normal (tätä on vaikea kääntää, mutta pouco tarkoittaa vähäistä ja normal tavallista), tiesi, että jotain kauheaa oli tapahtunut.
Vastaus pouco normal pusertui huulilta tukahtuneesti. Mosambikissa oli 90-luvulla tapahtunut kamalia asioita. Ihmisillä ei ollut voimia raivoamiseen. Pouco normal oli toivottoman ihmisen reaktio toivottomaan tilanteeseen.
Se ei ollut terve reaktio. Se oli täynnä resistanssia.
Samanlaiseen tukahtuneeseen resistanssiin lankeaa myös moni hyvinvointivaltion asukas. Itseasiassa se on täällä hyvin yleinen reaktio. Täällä se vain ilmenee hieman eri muodossa.
Otetaanpa esimerkki:
Henkilö A haluaa kovasti jotain, vaikka lapsen tai elämänkumppanin. Sen sijaan, että hän rehellisesti ilmaisisi haluavansa haluamansa, hän tekee ns. henkisen ohituksen. Hän sanoo esimerkiksi, että no, enhän minä sitä lasta tai puolisoa nyt niin tarvitsekaan. Minullahan on kaikki hyvin. On työtä ja terveyttä ja kaunis koti. Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on.
Kiitollisuus on kaunis tunne – silloin kun se on aitoa. Ja ehkä silloinkin kun se ei ole. Mutta on turha kuvitella saavansa siitä palkintoa.
Jos olen jotain henkisen kasvun tielläni oppinut, niin se on tämä: Universumi/Jumala/Korkein Tietoisuus ei tunne sääliä eikä palkitse epäaidoista tunteista.
Ja Hän/he/se todella inhoaa/inhoavat teeskentelyä!
Ei ole yhtään hyvää syytä teeskennellä, että kaikki olisi hyvin jos kaikki ei ole hyvin, ei vaikka suurin osa olisi. Jos kokee, että jotain puuttuu, se on voitava sanoa, jos ei muille niin edes itselleen. Jos on niin jalo ihminen, että todella voi päästää irti kaipauksestaan, niin onneksi olkoon!
On monia henkisesti edistyneitä ihmisiä, jotka tähän pystyvät ja se on suurenmoista.
Mutta minä en kuulu heihin.
Pitkään ajattelin, että minäkin olen niin valaistunut, että voin nousta halujeni yläpuolelle. Nyt olen tajunnut, etten ole enkä voi.
Eikä minun tarvitsekaan.
Minulla on paitsi oikeus, myös velvollisuus rehellisesti ilmaista, mitä haluan siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki muu on valehtelua. Jos haluan Minna Parikan kengät tai berliininmunkin tai elämänkumppanin, niin halu ei poistu sillä, että kiellän itseäni haluamasta. Se vain muuttaa muotoaan. Jos halujaan pullottaa, saattaa seurauksena olla masennus.
Jos sen sijaan rauhallisesti toteaa, että jaahas – kylläpäs munkki nyt maistuisi tai oli ne kyllä hienot kengät tai voi kun tässä vieressä nyt olisi joku ja tekee rauhan sen asian kanssa, että juuri nyt ei ole munkkia eikä pupukorvaisia lenkkareita eikä elämänkumppania, toiveiden ympärille ilmaantuu tilaa.
Herkut ja tavarat ovat yleensä ohimeneviä haluja ja kuuluvat Martha Beckin termejä käyttääkseni Pintalaan (The Shallows). Toive kumppanista tai perheenlisäyksestä taas ovat yleensä pysyviä ja kuuluvat Rauhalaan (The Core of Peace).
Rauhalaan kuuluvia toiveita ei pidä tukahduttaa. Eikä niitä voikaan tukahduttaa uskottelemalla itselleen, etteivät ne oikeasti ole niin tärkeitä. Jos joku asia tuntuu pysyvästi tärkeältä, sitä saa ja kannattaa ryhtyä tavoittelemaan.
Trappistimunkki ja kirjailija Thomas Merton valitteli sitä, että ihmiset tyytyvät niin vähään. Hän asui suurimman osan elämästään pienessä kammiossa, koska hän halusi päästä yhteyteen sen valtavuuden kanssa, joka tätä maailmankaikkeutta pyörittää.
Useimmille meistä riittävät vähän pienemmät asiat mutta ne eivät ole yhtään vähemmän arvoisia.