Olen pelkuri.
Pitkään kuvittelin vapautuneeni suurimmasta osasta pelkojani. En pelkää muuta kuin verenpainemittaria, minulla oli tapana julistaa.
Olin kuin kuka tahansa addikti. Kielsin riippuvaisuuteni.
Mutta sitten oli pakko katsoa tosiasioita silmiin.
Ja kun tein niin, havaitsin ikävän asian: en pelkää vain joitain erillisiä asioita, kuten verenpainemittaria ja sitä Lopullista Tuhoa, jota meidät länsimaalaiset ihmiset on ohjattu viimeiset kaksituhatta vuotta pelkäämään.
Elän pelossa.
Aloitan aamuni pelon vallassa ja käyn nukkumaan pelon vallassa.
Pelkoaddiktioni on ehkä ymmärrettävää, sillä minut kasvatti sotaveteraani, jonka elämänfilosofia muistuttaa Murphyn lakia. Isäni uskoi, että kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Jos jokin katastrofi voi tapahtua, todennäköisintä on, että se myös tapahtuu.
Isä, yliherkkä hyvän perheen poika, joutui hädintuskin kaksikymppisenä Rukajärvelle. On vaikeaa edes kuvitella sitä pelkoa, jota hän varmasti tunsi istuessaan junassa kohti tuntematonta. Mitä hän sitten siellä kohtasi, oli hirveämpää kuin hän oli ikinä osannut odottaa.
Hän kuvitteli, että pahinta olisi joutua tapetuksi. Hän ei tiennyt, että vielä pahempaa on tappaa toinen.
Siihen haavaan hän kuoli 50 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Hänen särkynyt sydämensä ei enää jaksanut lyödä.
Isän tarina osoittaa, että meille voi tapahtua kauheita asioita. Muutamat minunkin isoimmista peloistani ovat toteutuneet.
Siksi onkin merkillistä, että olen yhä tässä. Olen tässä myös siksi, että isä haavastaan huolimatta tapasi aikanaan naisen, joka jaksoi kulkea hänen rinnallaan yli 30 vuotta. He saivat kolme lasta.
Muistan, kuinka hän kerran, jo sydänsairaana, pelatessaan olohuoneessa kävelykepeillä lätkää silloin parivuotiaan poikani kanssa, sanoi, että jos hän tähän nyt kuolee, hän kuolee onnellisena.
Me voimme koska tahansa menettää sen, mitä eniten rakastamme. Me voimme koska tahansa joutua oman elämämme Rukajärvelle.
Mutta se ei olisi kaiken loppu. Elämänvirta kuljettaisi meitä eteenpäin kunnes tulee meidän aikamme antautua Tuonelanvirran kuljetettavaksi. Mutta senkin jälkeen Elämänvirta jatkaa kulkuaan.
Toivoisin, että pääsisin pelostani eroon mutta tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Ainoa mahdollisuus on siis opetella elämään sen kanssa. Yritän suhtautua siihen kuin krooniseen sairauteen, kuten reumatismiin. Joskus on huonoja hetkiä, toisinaan parempia mutta tässä minä yhä olen.
Tilanteessani on myös lohdullinen puoli: koska pelkään jatkuvasti joka tapauksessa, uskallan tehdä hyvin rohkeita asioita. Minähän olen mielikuvissani jo menettänyt kaiken. Minulla ei siis ole mitään menetettävää!
Netflixin Kominsky Method-sarjan ensimmäinen tuotantokausi päättyy keskusteluun kahden miehen, Normanin ja Sandyn välillä. Norman, joka on juuri menettänyt vaimonsa, kertoo pelkäävänsä jatkuvasti. Tähän Sandy vastaa:
Kuuntele minua – me kaikki pelkäämme ja tiedätkö miksi? Koska tämä maailma ON helvetin pelottava. Mutta me selviämme, koska emme ole yksin.
Maailma ei tietenkään ole pelottava. Me vain koemme sen pelottavana. Mutta se on totta, ettei meidän tarvitse pelätä yksin. Kaikki me täällä pelkäämme, jotain tai kaikkea.
Pelätään siis yhdessä. Ja tehdään aina välillä rohkeita asioita.
Mitä menetettävää meillä muka on?