Näin jokin aika sitten elokuvan Novitiate. Se kertoo Cathleenista, joka 17-vuotiaana liittyy kuvitteelliseen Siunatun Ruusun sisarkuntaan.
Eletään 60-lukua ja Vatikaanin toisen konsiilin aikoja. Katolisessa kirkossa tapahtui silloin paljon uudistuksia. Ne ulottuivat myös luostarilaitokseen. Monista jäykistä säännöistä päästettiin irti.
Siunatun Ruusun sisaria johtaa vanhoillinen abbedissa, joka taistelee viimeiseen asti vanhan järjestelmän puolesta.
Cathleen käy omaa sisäistä kamppailuaan. Hän lakkaa syömästä ja joutuu lopulta sairaalaan.
Cathleen haluaa omistautua kokonaan Jumalalle. Abbedissa opettaa, että ruumis on siinä projektissa vain tiellä. Niinpä Cathleen päättää näivettää sen.
Mutta eihän se onnistu. Cathleenia vaivaa nälkä, jota hengen sen enempää kuin ruumiinkaan ravinto ei poista.
Eräässä elokuvahistorian liikuttavimmista kohtauksista itkevä Cathleen hiipii yöllä toisen sisaren huoneeseen. ”Sinä kysyit kerran, mitä minä oikein kaipaan”, Cathleen nyyhkyttää. ”Minä kaipaan vain sitä, että joku lohduttaisi…haluan vain lohdutusta…lohduta minua lohduta minua lohduta minua…”
Cathleen on kuvitteellinen hahmo mutta hän muistuttaa kirjailija Karen Armstrongia, joka on todellinen henkilö. Myös Armstrong lähti luostariin 17-vuotiaana. Ja kuten Cathleen, hänkin lähti sieltä, koska hänenkään terveytensä ei kestänyt elämää ilman lohdutusta.
Harva sitä kestääkään.
Olemme laumaeläimiä ja kaipaamme toistemme läheisyyttä. Tunnettu tosiasia on, että vauva kuolee, jos sitä ei pidetä sylissä. Läheisyyden tarpeellemme on evoluutiobiologiset syyt. Lauman ulkopuolelle joutuminen merkitsi aikoinaan kuolemaa.
Eräs vaikeassa tilanteessa oleva ystäväni soitti minulle hiljattain ja itki. Kunpa joku edes halaisi minua, hän nyyhkytti. Hän kaipasi äidin halausta mutta hänen järkevällä äidillään oli toisenlaisia tapoja osoittaa välittämistään. Äiti on hyvä äiti mutta hän ei ole halaajatyyppiä, ystäväni sanoi puhelun lopuksi.
Äiti Amma on intialainen guru, joka kiertää ympäri maailmaa halaamassa ihmisiä. Minäkin kävin hänen halattavanaan. Kokemus oli hieman kaoottinen. En kyennyt oikein olemaan halaustilanteessa läsnä.
Ulkoavaruuden olento olisikin varmasti kysynyt, miksi kaikki paikalla olleet tuhannet maan asukkaat odottavat jonossa tuntikausia päästäkseen yhden halattavaksi.
Miksi he eivät halaa toisiaan? Edes siellä halausjonossa?
Tämä on hyvä kysymys.
Halaaminen voi olla suomalaiselle haastavaa. Minun nuoruudessani se ei kuulunut suomalaiseen tapakulttuuriin. Nykyisin sitä näkee enemmän. Ihmiset halaavat toisiaan lentokentillä, rautatieasemilla mutta myös kaduilla ja kahviloissa, jopa työpaikoilla. Ne halaamiset ovat kuitenkin yleensä lyhyitä, tervehdyshalauksia.
Me tarvitsisimme niiden lisäksi selvästi myös pitkiä ja perusteellisia lohtuhalauksia.
Mutta mitä tehdä, jos ei ole ketään, joka halaisi?
Onneksi meillä on mielikuvitus. Ja onneksi aivot eivät tee eroa toden ja kuvitelman välillä. Jos haluamme lohdutusta, voimme kuvitella halaustilanteen. Pienellä harjoittelulla kuvitelmasta tulee niin todellinen, että se laukaisee kehoomme hyvänolon hormoneja aivan samalla lailla kuin oikea halaus.
Kuvittelu on myös hyvää valmennusta mahdollisia halaustilanteita varten. Ja vetovoiman lakiin uskovat ajattelevat sen olevan oikotie manifestointiin. Kun oikein antautuu fantasialleen, se saattaa toteutua!