Yksi täräyttävimmistä asioista, jotka olen viime vuosina oppinut on se, ettei minää ole olemassa.
Ei siis ole olemassa mitään pysyvää Katia, joka katsoo maailmaa näiden sinisten silmien takaa, ajattelee nämä ajatukset ja kokee nämä kokemukset.
Tämä ikivanha buddhalainen totuus on nyt modernin aivotutkimuksen todennäköisimpänä pitämä tulokulma minuuteen.
Psykologi Susan Blackmore selittää asian niin, että minä ei ole mikään yhtenäinen tietoisuuden virta vaan sarja kokemuksia tilanteista, jotka muuttuvat jatkuvasti.
Koska aivot pyrkivät aina luomaan kokonaisuuksia ja jatkuvuuksia, se on kehittänyt illuusion minästä sillaksi kokemusten välille.
Minän sijaan on vain “juttuja, joita maailmankaikkeudessa tapahtuu”, jotka me kuromme kasaan minä-tarinaksi, Blackmore sanoo.
Jokainen hetki on uusi tarina.
Meille kaikille, jotka emme aina jaksa elää “itsemme” kanssa, onkin hyvin vapauttavaa tietää, ettei ole mitään, minkä kanssa meidän pitäisi elää.
Asiassa on sekin lohdullinen puoli, että jos minää ei ole, ei myöskään ole ketään, joka kuolee.
Keho kyllä kuolee ja sen aivoihin tallentuneet muistot ja kokemukset, mutta Kati esimerkiksi ei kuole, koska Katia ei koskaan ole ollutkaan.
Maailmankaikkeus on vain tehnyt juttujaan.
En voi juurikaan sanoa ymmärtäväni tätä asiaa vaikka olen pohtinut sitä vuosia. Mutta jotain ihmeen vapauttavaa siinä on.
Se nimittäin tarkoittaa, että meillä on periaatteessa mahdollisuus aloittaa jokainen hetki puhtaalta pöydältä. Voimme luoda “itsemme” jatkuvasti uudestaan.
Käytännössä se on tietysti hankalaa, koska minä-illuusio on niin sitkeässä.
Minun minä-illuusioni jutteli toissapäivänä toisen illuusion, Esko Valtaojan kanssa. Siitä syntyi ensi sunnuntain podcast, jonka aiheena on skeptisyys.
Mutta juttelimme me muustakin, esimerkiksi siitä, ettei kaikille ilmiöille ehkä koskaan löydy meitä tyydyttävää selitystä ja se on vain hyväksyttävä.
Tuo minä-juttu taitaa olla sellainen.