Ihmeiden oppikurssissa (IOK) kerrataan nyt aikaisempia opinkappaleita, joista olen jo raportoinut, joten käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja pohdiskelen käsitettä nimeltä ihme, koska siitähän kurssissa on kyse.
Mekanistis-materialistisesta näkökulmastamme ihmeet ovat mahdottomia, koska kaikki se, mikä tapahtuu, on pakko voida selittää luonnonlaeilla.
Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole “järkeä” ryhtyä pohtimaan esimerkiksi sitä, mitä tapahtui ennen maailmankaikkeuden syntyä, koska luonnonlakimme alkoivat toimia vasta kun se syntyi ja niiden kanssa olemme nyt naimisissa.
Piste.
Einsteinin suuhun on pantu kaikenlaista, jonka aitoutta ei ole todistettu. Kuten että “voimme elää kuin kaikki olisi ihmeellistä tai mikään ei ole”.
Mutta tiedän Einsteinin kirjoittaneen kirjeen Phyllis-nimiselle pyhäkoulutytölle, vastaukseksi hänen kysymykseensä rukoilevatko tiedemiehet. Kerroin tästä Iso ajatus -kirjassani. Kirjeessään, jonka alkuperä on siis ymmärtääkseni aidoksi osoitettu, tohtori Einstein vastaa, että tiedemiehet eivät rukoile koska eivät usko voivansa vaikuttaa luonnonlakeihin.
“Mutta jokainen tiedemies tietää, että luonnonlaeissa vaikuttaa jokin voima, jota voisi kutsua Jumalaksi”.
Einstein ei itse uskonut Jumalaan mutta ei sitä vaihtoehtoa varsinaisesti sulkenut poiskaan.
Mutta ihmeisiin hän suhtautui kuin Ihmeiden oppikurssikin: ihmeitä huomaa tapahtuvan jatkuvasti, kun alkaa tarkkailla ympäristöään kuin pieni lapsi, tai kuten buddhalaiset sanovat, aloittelijan mielellä.
Me ihmiset pidämme kaikkea sitä, mitä meillä on, itsestäänselvänä.
On itsestäänselvää, että hanasta tulee vettä ja että Itä-Helsingissä kännykkääni naputtamani tekstari ilmestyy New Delhissä asuvan ystäväni kännykkään, valokuvineen ja videoineen kaikkineen ja että monarkkiperhoset osaavat suunnistaa Kanadasta Meksikoon ja jaksavat vielä räpytellä perille asti.
Ja erityisesti se, että istun nyt tässä, on minusta kummallisen itsestäänselvää vaikka se on niin monen onnellisen yhteensattuman summa, että sitä voisi hyvin perustein pitää ihmeenä.
Kehoni on käsittämättömän tarkoituksenmukainen organismi. Hormonit surffaavat veressäni kuljettaen informaatiota soluille, jotka sitten osaavat sen tulkita. Tunnen niiden työn tulokset elimistössäni ja mielentilassani. Minulla on nälkä tai jano. Minua väsyttää tai masentaa. Hikoiluttaa tai paleltaa.
Enkä edes viitsi sanoa mitään aivoistani, joissa joko sijaitsee maailmankaikkeuden suurin ihme tai jotka ovat jotenkin yhteydessä tähän ihmeeseen, eli tietoisuuteen.
Mutta meille ihmisille eivät nämä itsestäänselvät ihmeet riitä. Me haluamme kokea jotain odottamatonta!
Ja ennenkaikkea haluamme toiveidemme toteutuvan.
Pam Grout, jonka kirjan The Course in Miracles Experiment avulla käyn IOK:ia, opettaa, että ihmeitä alkaa tapahtua heti, kun lakkaamme kierrättämästä väljähtyneitä ajatuksiamme. Hän kertoo kirjassaan ihmisistä, joiden pihalle llmestyy ruohonleikkaaja, kun he ovat juuri miettineet, mistä sellainen löytyisi. Tai joiden ovelle tuodaan kilpikonna juuri, kun he ovat luvanneet lapsilleen sellaisen, tietämättä, miten sellaisen hankkisivat.
Groutin maailma on ihana huvipuisto, jossa voi leijailla kojulta toiselle ja valita mitä ikinä haluaa ja saada sen, aivan ilmaiseksi.
No, minun maailmani ei ole tällainen huvipuisto. Se on enemmänkin metsä. Minä olen metsästäjä-keräilijä, joka etsin metsästäni syötävää. En voi olettaa löytäväni aina mitä haluan mutta minulla alkaa olla jo jonkinlainen luottamus siihen, että saan mitä tarvitsen.
Saattaa olla, että haluaisin kauriin mutta saankin mäyrän.
Saattaa olla, että Pam, joka käy IOK:n uudestaan vuosittain, on minua viisaampi ja että minäkin alan manifestoida kauriita jonain päivänä. Mutta nyt tyydyn mäyrään.
Kokemukseni on nimittäin osoittanut senkin, että on parasta olla tyytyväinen siihen mitä juuri nyt on koska mitään muuta ei juuri nyt ole tarjolla.
Piste.
…………………………………………………………
Tässä blogisarjassa raportoin kokemustani vuoden kestävästä Ihmeiden oppikurssista, jonka aloitin 1.1.2021. Olemme päässeet oppituntiin 56.