Voi hyvin- lehden uusimmassa numerossa on haastatteluni, joka on otsikoitu näin “Anna hyvien asioiden tapahtua”.
En ole yhtään varma, olenko sanonut juuri noin mutta jos toimittaja on päätynyt tuohon ajatukseen puhetulvaani kuunnellessaan, olen iloinen.
Mutta erityisen iloinen olen haastattelun tästä kohdasta:
Miten määrittelet menestymisen?
Minulle se on tyytyväisyyden tunnetta. Tyytyväisyyttä siihen, mitä on saanut aikaiseksi, oli se sitten mitä tahansa.
En taaskaan yhtään muista, sanoinko juuri noin mutta olen todella tyytyväinen ajatukseen.
Tyytyväisyys! Mikä ihana tunne!
Ja miten katoavainen.
Kun mietin, milloin olen ollut viimeksi tyytyväinen, niin mieleeni tulee esimerkiksi pääsiäissunnuntai, kun saimme (kovia kokeneen) poikani kanssa aikaiseksi aivan täydellisen meze-tarjoilun. Poika teki itse falafelitkin ja leipoi pitaleivät, alusta loppuun.
Olen myös hyvin tyytyväinen aina, kun onneton Luca-rescuekoiramme on käyttäytynyt hyvin lenkillä.
Olen tyytyväinen lauantaisiivouksen jälkeen.
Olen tyytyväinen maksettuani laskut.
Olen tyytyväinen, kun saan kompostin tyhjennetyksi.
Entä väitöskirjani? Kolme kirjaani? Kaikki muut “saavutukseni”?
Olen kaikkien niidenkin jälkeen tuntenut tyytyväisyyttä mutta mielenkiintoista kyllä, se ei ole loppujen lopuksi ollut sen merkittävämpää eikä pitkäkestoisempaa kuin nuo pienet arjen voitot.
Ja saavutuksiin liittyvällä tyytyväisyydellä on hinta.
Niiden kantapäillä tulee aina merkillinen levottomuus. Kirjan ilmestyminen on hienoa. Mutta ilmestymistä seuraa aina huoli. Miten se myy? Millaista palautetta se saa?
Ja etenkin tämä: mitä seuraavaksi?
Mutta tämä on kaikkein isoin huolenaihe: Miksi minusta ei tunnu tämän paremmalta?
En yhtään vähättele ”saavutuksiani”. Olen hyvin kiitollinen, että olen saanut ne kokea. Ja olen erittäin kiitollinen kaikesta saamastani palautteesta, joka kirjoistani on seurannut.
Mutta pointtini on tämä: tyytyväisyys ei ole kiinni saavutusten suuruudesta. Se on hetkellinen tunne, joka tulee kun on saattanut jotain päätökseensä.
Oli se iso tai pieni asia.
Oli se mitä tahansa.
Kun ajattelen tyytyväisyyttä, mieleeni tulee se pieni poika, joka oli oppilaani eräässä taidekoulussa. Hän väsäsi saviveistosta ja kun menin siihen ”opettamaan”, hän ilmoitti minulle että ”eikun tää on nyt valmis ja tosi hyvä” ja säntäsi siitä sitten muihin leikkeihinsä.
Jäin siihen seisomaan kateudesta vihreänä. Kunpa minäkin olisin edes joskus noin tyytyväinen ”saavutuksiini”, ajattelin.
Toivon teille monia tyytyväisiä hetkiä. Ja kun niitä koette, muistakaa ottaa niistä kaikki irti.