Tällä viikolla Ihmeiden oppikurssissa on ollut paljon puhetta pelastautumisesta sekä inhokkikäsitteistäni ilo ja onnellisuus.
Aina kun kuulen, että elämän tarkoitus on ilo ja päämäärämme on olla onnellisia, huomaan ärsyyntyväni.
Periaatteessa ymmärrän kyllä Ihmekurssin pointin: Kun ihminen on yhteydessä Korkeampaan voimaan (eli rakkauteen) hän on tasapainoinen ja voi hyvin. Tätä hyvinvointia voi kutsua onnellisuudeksi.
Onnellisuus on hankala käsite, koska sille ei ole yksiselitteistä määritelmää.
Ajattelen itse, että onnellisuus on tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Viimeisimmässä Voi hyvin -lehdessä olevassa haastattelussani määrittelen menestymisen juuri tyytyväisyydeksi, koska se on minusta kaikkein tavoiteltavin olotila.
Olen luultavasti ollut täysin tyytyväinen viimeksi lapsena.
Ihmekurssi kannusti minua kuitenkin pohtimaan onnellisuutta myös toiselta kantilta.
Se korostaa toistuvasti, että koska olemme osa Tyyppiä (eli rakkautta), meissä ei ole mitään “valuvikaa” tai valmistusvirhettä.
Tehdasasetustemme pitäisi siis olla kunnossa. Ainoa, mikä mättää on ajattelumme. Sikäli meissä tietysti voi katsoa olevan vikaa.
Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin mutta esitän tässä taas kysymykseni:
Miksi Tyyppi on asentanut meihin mielen, joka on juuri sellainen liaanilta toiseen itseään heiluttava apina kuin buddhalaiset opettavat?
Miksi me emme pysy rakkaudessa eli yhteydessä Tyyppiin?
Tähän emme saa vastausta.
Jotain uudenlaisia ajatuksia minulla on kuitenkin kurssin myötä herännyt.
Tai oikeastaan kurssi on vahvistanut sitä, minkä olen jo tiennyt:
Meidän ei tarvitse kamppailla/yrittää/ponnistella niin paljon. Elämä sujuu paljon paremmin kun uskallamme olla tässä ja nyt, pelkäämättä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tämähän on perusmindfulnessia.
Ihmekurssin mukaan meillä on jo kaikki mitä tarvitsemme. Emme ole vajaita. Meiltä ei puutu mitään.
Voi olla, että meillä on tunne puutteesta ja vajavaisuudesta, mutta koska kaikki maallinen on Ihmekurssin mukaan vain näköharhaa, ei maallisia puutteita tässä oteta huomioon.
No entä sitten esimerkiksi nälänhätä? Nälkähän ei ole vain kokemus. Siihen voi kuolla.
Olen nähnyt omin silmin nälkäänkuolevan lapsen enkä ole koskaan siitä kokemuksesta toipunut.
Tämä on juuri sitä osastoa, johon Ihmekurssi ei pysty vastaamaan mitenkään tyhjentävällä ja nykyihmistä tyydyttävällä tavalla. Sen opetukset perustuvat niin syvästi ajatukseen, ettei tämä maallinen vaellus ole kuin varjo vaan, kuten virressä lauletaan, ettei se katso aiheelliseksi puuttua ihmisten arjen kokemuksiin sen enempää.
Ja tämä voi tuntua raivostuttavalta.
Ja silti: hyvin monia, kuten bloggari Pam Groutia, jonka kirjan ohjeiden mukaan kurssia käyn, kurssi on todella auttanut asemoitumaan elämään uudella, mielekkäämmällä tavalla.
Tässä on vähän samaa epäjohdonmukaista logiikkaa kuin yhdessä lempi-iskulauseessani (muokattuna Pamin tyyliin, korvaamalla sana Jumala sanalla Tyyppi):
Tyyppi ei suojele meitä miltään mutta kulkee kanssamme kaiken läpi.
Ja tässä toisessakin:
Tiedät tarvitsevasi Tyyppiä kun Tyyppi on ainoa, mitä sinulla on.
Raivostuttavaa – mutta niin oudon lohdullista…
……………………
Ihmeiden oppikurssi 99-105
99. Pelastus on ainoa tehtäväni
100. Minun osuuteni on olennainen Jumalan pelastussuunnitelmassa
101. Jumala haluaa minun olevan täysin onnellinen.
102. Jaan edellämainitun Jumalan tahdon.
103. Jumala on rakkaus ja onnellisuus
104. Etsin sitä, joka jo minulle totuudessa kuuluu
105. Minulla on Jumalan rauha ja ilo ovat