Olen kirjoittamassa uutta kirjaa, joka perustuu muistoihini ja muistiinpanoihini Mosambikista, jossa asuimme vuosina 1994-98.
Itseasiassa minulla on ollut melkein valmis käsikirjoitus jo 15 vuotta, mutta aina kun alan lukea sitä, minua hirvittää.
Se on niin lohdutonta tekstiä, niin monella tavalla.
Mutta nyt en halua puhua siitä, vaan lapsuuteni lempikirjasta Makkosten Musta Momo, joka yllätyksekseni löytyi kirjastosta. Sen on kirjoittanut ruotsalainen Karl-Aage Schwarzkopf ja se ilmestyi vuonna 1953, Suomessa Gummeruksen kustantamana.
Se kertoo afrikkalaisesta Momosta, joka tulee Makkosten perheen kotiapulaiseksi.
Muistikuvissani Momo oli värikäs kirja joten yllätys oli suuri, kun se osoittautui tuskin postikorttia isommaksi harmaaksi ja pahvikantiseksi. Itseasiassa ensimmäisellä kirjastoreissullani kirja jäi sekä minulta että virkailijalta huomaamatta, vaikka siinä se oli nenämme edessä hyllyssä, koska olimme etsimässä lastenkirjaa ja Momo näytti ainakin satavuotiaalta arkistojen aarteelta.
Kun aloin Momon tarinaa lukea, havaitsin olleeni oikeassa: kirja on ihana.
Ja se on aivan hirveä.
Se, mikä vielä 60-luvun lopussa, jolloin kirjaa luin, oli hupaisaa ja eksoottista, on tämän päivän Suomessa rasistista.
Momo tulee maasta nimeltä Afrikka (!). Sieltä oli näköjään jo 50-luvulla suora lento Seutulaan.
Hän on pukeutunut kaislahameeseen ja leopardintaljaan. Hänellä on mukanaan keihäs ja leijona. Elefantti seuraa perässä. Hän puhuu ihmissyöjäkieltä. Hänen kyyneleensä ovat mustia.
Kun rouva Makkonen alkaa sijata Momolle vuodetta, hänen poikansa arvelee Momon nukkuvan paremmin mustissa lakanoissa
Mutta Momo ei tietenkään nuku sängyssä vaan lattialla, taljaansa kääriytyneenä.
Tämän moraaliposeerauksen ja hyvesignaloinnin ja poliittisen korrektiuden aikana olisi rotuasioista puhuttava kieli keskellä suuta.
Mutta sanon tämän nyt kuitenkin, koska olen vanha ja vanhat saavat olla moraalittomia: Momon tarinassa on toinenkin puoli.
Momo on muutosagentti.
Momo myllertää Makkosten perheen keskiluokkaisen elämän.
Pian koko porukka nukkuu elefantin ruuaksi tarkoitetussa heinäkasassa. Makkosten lapsia kahdehditaan, koska heidän kotonaan oli “ihanaa kuin viidakossa”. Rouva Makkonen löytää yksitoikkoiseen elämäänsä sisältöä ryhtyessään hautomaan strutsinmunia.
Mutta suurin muutos tapahtuu Isä-Makkosessa.
Hämmästyttävän nopeasti hän tottuu uuteen epäsovinnaiseen elämäänsä.
Pian hän paistaa rouva Makkosen kultakaloja keittiön lattialle sytytetyssä nuotiossa ja hommaa elefantin synnytystä varten ilokaasua, jota hän sitten auliisti jakaa koko taloyhtiölle, niin että kaikki ovat lopulta iloisessa pilvessä. Ja menee töihin tylsään toimistoonsa kasvot sotamaalauksessa ja karauttaa matkalla ihmissyöjien taisteluhuutoja.
Herra Makkonen on Maija Poppasen Mr Banks!
Rakastin Momon tarinaa, en vain Momon takia, vaan myös ja etenkin sen muutoksen takia, jonka hän sai aikaiseksi.
Momolla oli Makkosiin sama vaikutus kuin Peppi Pitkätossulla Tommiin ja Annikaan ja Tylypahkalla Harry Potteriin ja Maija Poppasella perhe Banksiin.
Tuleva kirjani tulee perinpohjaisesti ruotimaan suhdettani Afrikkaan, joten juuri nyt en jatka sitä polkua pidemmälle. Varaan itselleni oikeuden vaalia sitä seikkailunhalua, jota tunsin jo pienenä tyttönä.
Olen nyt nimittäin havainnut, että tällä seikkailunhalulla on evoluutiopohjaiset perusteet. Olemme perimältämme metsästäjäkeräilijöitä. Vaikuttaa siltä, että nykyinen elämäntyylimme ei aivan sovi meille.
Jo 1700-luvulla USAn presidentti Benjamin Franklin päivitteli sitä, että intiaanien kynsistä pelastetut valkonaamat alkoivat ennenpitkää kaivata takaisin intiaanielämään. He eivät viihtyneet eurooppalaisen sivistyksen parissa. ”Olemmeko luoneet itsellemme sietämättömät olosuhteet?”, Franklin huudahti eräässä kirjeessään.
Jätän nyt tämän asian tähän koska en osaa jatkaa sitä.
Ymmärrän, että on perusteita pitää Momoa rasistisena kirjana, koska Momo esiintyy siinä Brunbergin muinaisen neekerinpusurasian kansikuvan tapaan tyyliteltynä toisena. Häntä ja hänen elämäänsä eksotisoidaan.
Mutta suoraan sanoen en ole varma, onko Momo-kirja sen rasistisempi kuin esimerkiksi YLEn nenäpäivän harjoittama kurjuusporno.
Oli miten oli, se pieni tyttö Hämeenlinnassa, ehkä vuonna 1968, jolloin Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian ja kolmas maailmansota oli ovella, olisi letit liehuen lähtenyt Momon mukana Afrikkaan, jonne Momokin lopulta palasi, koska eihän Suomessa kukaan voi asua.
Kesti kuitenkin lähes 25 vuotta ennenkuin hän sinne pääsi. Mitä siellä sitten tapahtui ja millaista se oli – se on ihan kokonaan toinen – ja etupäässä surullinen – tarina.
Mutta Makkosten Musta Momo on mielestäni iloinen kirja. Se ei nimittäin ole niinkään kirja Momosta kuin Makkosista eikä niinkään Afrikasta kuin Euroopasta, jossa asuu hyvinvoivia mutta loputtoman pitkästyneitä ihmisiä.
Onnellisuuden vastakohta ei nimittäin ole onnettomuus vaan tylsyys, kuten Tim Ferriss on todennut.