Mindfulnessin äiti, sosiaalipsykologi Ellen Langer sanoo, että on turhaa pelätä pahinta, koska pahin mahdollinen harvoin toteutuu.
Mikä on tietysti totta. Mikään hirvittävä, koko planeetan tuhoava katastrofi ei ole koskaan toteutunut eikä se varmaan aivan pian toteudukaan, sillä emme ymmärtääkseni ole vielä kehittäneet sellaista asetta, jolla koko Tellus hajotetaan.
Mutta jonkin yksittäisen tilanteen pahin vaihtoehto voi toteutua.
Kuten olemme nyt nähneet, Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Myös minun omassa elämässäni useammankin yksittäisen tilanteen pahin lopputulos on toteutunut.
Olen monta kertaa kokenut sen, mitä olen jossain tietyssä tilanteessa eniten pelännyt. Muistan tunteenkin, joka minut on vallannut jonkin järkyttävän tapahtuman tai kokemuksen jälkeen ja nythän sellaista tunnetta ei tarvitse muistella.
Euroopassa on syttynyt sota, mikä on monen mielestä pahinta, mitä voi tapahtua.
Tämän lisäksi lukemattomat ihmiset juuri nyt kohtaavat omassa elämässään hirvittäviä menetyksiä ja kärsimystä.
Ja vaikka moni näiden kokemustensa takia romahtaa, ehkä kuoleekin, maapallo ei lakkaa pyörimästä eikä kiitämästä avaruudessa tuhannen kilometrin tuntivauhdilla.
Siksi meillä on tapana lohduttaa kärsiviä sanomalla, että elämä jatkuu vaikka se ei kaikkien osalta jatkuisikaan.
Sillä talven jälkeen tulee aina kevät.
Kaikki sodat, jotka ovat joskus alkaneet, myös päättyvät joskus.
Haavat yleensä arpeutuvat. Sairaudet usein paranevat.
Elämä, kaikkea liikuttava mystinen voima, ei tukahdu.
Tänä aamuna, sotauutiset nähtyäni, ajattelin taas Edith Eva Egeriä, joka selvisi keskitysleiriltä.
Älä ajattele, miksi tämä tapahtui sinulle. Ajattele, mitä seuraavaksi, hän kuuli Jumalan sanovan.
Ja sitten hänen hienoin oivalluksensa:
Toivo on sijoittamista uteliaisuuteen.
Uteliaisuuteen.
Blogin kuvituksena olevassa Teo Georgievin kuvassa sanotaan: Toivominen tarkoittaa epävarmuuden syleilyä.
Se tarkoittaa varmaankin sitä, että oli tilanne mikä tahansa, se sisältää aina mahdollisuuden ratkaisuun, ehkä jopa asioiden paranemiseen.
Juuri nyt epävarmuus tuntuu raastavalta. Mutta halusimme tai emme, elämä on ensisijaisesti epävarmaa. Siksi on viisasta opetella sitä halaamaan.
Kriisitilanteessa on luonnollista lamaantua.
Minäkin tunnen nyt lamaantuneeni. En osaa tehdä oikein muuta, kuin kirjoittaa tätä.
Mutta tiedän kokemuksesta, että jossain vaiheessa laman on muututtava toiminnaksi.
On alettava tehdä asioita. Koska aina ja joka puolella, mitä karmeimmissakin olosuhteissa, elämä on jatkunut.
Lapset ovat leikkineet.
Kukot ovat kiekuneet.
Kukat ovat kukkineet.
Aurinko on noussut.
Ja niin minäkin tästä kohta nousen. Teen työtä. Laitan ruokaa. Siivoan. Ulkoilutan koiran. Ripustan pyykit.
Ja vaikka juuri nyt voin huonosti ja ylisukupolvinen sotatraumani on aktivoitunut, tiedän, että vaihtoehtoja ei ole.
On vain yksi: eläminen ja se tarkoittaa sekä epävarmuuden halaamista että sijoittamista uteliaisuuteen.
Ja vaikka se olisi kuinka raskasta, se on kuitenkin parasta, mitä on.
Pahuudella on se hopeareunus, että se tekee hyvän näkyvämmäksi ja voimakkaammaksi ja loppujen lopuksi meidän ainoaksi vaihtoehdoksemme.
Keskitytään nyt siihen vaihtoehtoon.
Yhdessä.
Kuva: Teo Georgiev for Fine Acts / Wikimedia Commons