Minulla on minua vuotta nuoremmat kaksoisveljet eikä siskoja.
Leikkikavereiden puutteessa minun oli joskus leikittävä veljieni kanssa. Minä halusin leikkiä kotia. He halusivat leikkiä sotaa.
Sain heidät leikkimään kotia vain sillä ehdolla, että kotileikkiperheemme miehet olivat kaikki sodassa.
Käytännössä minä siis leikin itsekseni nukkieni kanssa ja veljet juoksentelivat pihalla leikkipyssyinensä ampumassa milloin sakemanneja, milloin neukkuja. Vihollisia.
Hieman kasvettuaan veljieni lempilukemista olivat Korkea jännitys -sarjakuvakirjat, jotka kertoivat toisesta maailmansodasta. Nimi “Messerschmitt” on jäänyt noilta ajoilta mieleeni. Se oli saksalainen hävittäjälentokonemerkki, joka ilmeisesti mainittiin “korkkareissa” usein.
Olen jälkeenpäin miettinyt, mitä isämme mahtoi poikiensa sotaleikeistä ajatella. Hänet lähetettiin 20-vuotiaana rintamalle täyttämään velvollisuutensa isänmaataan kohtaan.
Hän palasi sieltä murtuneena miehenä ja kuoli särkyneeseen sydämeensä lähes 50 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Ruma ruma sota
Niin kauan kuin muistan, olen vihannut sotaa.
Niin pienestä kuin muistan, olen kuunnellut isän sotajuttuja. Isä puhui sodasta hienona, sankarillisena, kansaa yhdistäneenä tapahtumana, jonka sisällä olevasta murhenäytelmästä hän vaikeni.
Mutta eihän hänen siitä tarvinnut puhua. Se näkyi hänen olemuksestaan vaikka hän ei olisi sanonut yhtään mitään.
Toisin kuin isä, äiti ei puhunut sodasta juuri koskaan.
Muistan hänen puhuneen kyllä sodanaikaisesta ruokasäännöstelystä. Eräs hänen työkaverinsa tapasi syödä koko osuutensa aina kerralla, säännöstelemättä. Kerta parempi kuin aina niukka, hän kuulemma sanoi.
Toinen äidin tarina kertoi naisesta, joka saksalaisten tultua Suomeen halusi kommunikoida heidän kanssaan ja käytti apunaan sanakirjaa, omalla luovalla tavallaan. Butter gut, hän oli kuulemma sanonut eräälle sotilaalle. Voi hyvin.
Kun hyvän ystäväni sotahistoriotsija Sari Näreen kirja Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia ilmestyi, äiti ei halunnut lukea sitä. En minä niitä aikoja halua enää muistella.
Sotaisat miehet
On olemassa tutkimustietoa, joka tukee käsitystä, että miehet ovat keskimäärin aggressiivisempia kuin naiset.
Näinä aikoina kun sukupuoli-käsitteen on viimein todettu olevan uskottua monimutkaisempi, on tietysti vaarallista tehdä sukupuoleen perustuvia yleistyksiä.
Mutta otan nyt riskin ja teen.
Olen elänyt miesvaltaisessa, urheiluhullussa perheessä, jossa elämääni varjostivat isän sotatrauma ja veljien sotaleikit.
Pojat ovat poikia, niinhän sitä on aina ajateltu.
Ja siltähän se minun omassa perheessänikin on näyttänyt.
Vanhempi poikani syntyi perheeseen, jonka ainoa lapsi oli tyttö, hänen sisarensa. Me emme ostaneet pyssyjä emmekä sotaleluja koska 90-luvun alussa se olisi ollut paheksuttavaa. Niinpä lelulaatikossa oli lähinnä legoja ja nukkeja ja nalleja ja sen sellaista.
Eihän se poikaa estänyt! Kun ei saanut pyssyä, hän nakersi sellaisen näkkileivästä. Tai rakensi legoista. Tai etsi oksan, joka muistutti pyssyä.
Ja taas mentiin. Pum pum pum!!!
Alakoulussa ulkomailla asuessamme hän osallistui koulunsa Pukeudu kirjan sankariksi -päivään Zulu-soturiksi pukeutuneena. Hänen lempikirjansa oli tuolloin Shaka. The King of Zulus. Ylpeänä hän marssi kouluun Shakana, askartelemaani “leopardinnahkaan” pukeutuneena, keihäs kädessään.
Teini-ikäisenä hän kävi läpi Airsoft-vaiheen eli osallistui sotaroolipeleihin, milloin Viet Congin sissiksi pukeutuneen, milloin taas jonkun muun armeijan sotilaana. Mutta aikuiseksi kasvettuaan hän jätti sotaleikit ja valitsi siviilipalveluksen.
Nyt hän on täysi pasifisti.
Sotakirjeenvaihtaja Sebastian Junger kertoo kirjassaan Tribe. On Homecoming and Belonging, että Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvat miehet hakeutuvat armeijan leipiin eurooppalaissyntyisiä useammin. He tuntevat tarvetta päästä välillä vähän “rähinöimään”. Sotatraumojaan he sitten hoitavat omissa rituaaleissaan, jotka ovat tehokkaampia kuin länsimaailman medikalisoidut menetelmät.
Jungerin mukaan miehet tuntevat tarvetta päästää testosteronin paineisia höyryjä ulos. Kyllä minä sen ymmärrän.
Yksijalkainen kulttuurimme
Tänä synkkänä aikana, kun lähialueellamme käydään järjetöntä sotaa minun on tehtävä työtä, etten alkaisi syyttää tästä tilanteesta miehiä. Minun olisi järkevintä olla tätä myöntämättä.
Koska eihän sota ole “kenenkään” syy. Ei yksi mies koskaan pääsisi päättämään kokonaisten kansakuntien kohtalosta, ellei olisi järjestelmää, jossa se on mahdollista.
Me olemme tulleet luoneeksi järjestelmän, jossa se on. Nykyinen järjestelmämme kulkee yhdellä jalalla. Australialainen tietokirjailija Margaret Wertheim kutsuu sitä hypermaskuliiniseksi. Siitä puuttuu aidon, elämää luovan ja säilyttävän feminiinisyyden tasapainottava voima. Se on rampa eikä palvele enää miehiäkään.
Naistenpäivä
Kirjoitan tätä naistenpäivänä. Juuri tänään on hyvä muistaa, että kaikki miehet ovat naisten synnyttämiä. Yksikään nainen ei synnytä lastaan tykinruoaksi. Isoäitini tosin kuulemma saattoi isäni, ainoan poikansa, junaan Rukajärvelle kyyneltäkään vuodattamatta.
Niin minulle on kerrottu.
Mutta minä en usko sitä.
Kyyneleet eivät vain sopineet siihen tarinaan, jota silloin toisteltiin, jotta äidit olisivat pystyneet lähettämään poikansa lähes varmaan kuolemaan.
Sankaritarinaan. Sankarimyytti kun on sotapropagandan emosuoni.
Ennen kuolemaansa isä kertoi veljilleni, mitä hänelle sodassa oli tapahtunut. Pahinta isälle ei ollut pelko omasta kuolemasta.
Pahinta oli se, että hän joutui aiheuttamaan kuoleman toiselle. Siitä hän ei koskaan selvinnyt.
Veljeni pitävät isää sotasankarina. Oli hän sitäkin. Hän teki velvollisuutensa.
Mutta mitä suurinta sankaruutta olisi ryhtyä rakentamaan tälle rammalle järjestelmällemme toinen jalka.
Kuinka kaikki romahtaa
Poikien pitää antaa olla poikia ja rähinöidä. Leikkikööt minun puolestani pyssyillä ja juoskoot metsissä leikkimässä sotaa. Heidän kieltämisensä on väärän puun haukkumista. Ei leikki tee pojista sotaisia miehiä.
Sotaisuus on rikkinäisen systeemin tuotosta.
Antropologi Joseph A. Tainter sanoo teoksessaan Kuinka yhteiskunnat romahtavat, että sivilisaatiot tuhoutuvat monimutkaisuuteensa. Raha ja valta kerääntyvät pienelle eliitille, joka etääntyy kansasta. Ihmisten välinen yhteys katkeaa.
Tämä on tapahtumassa nyt.
Tämän kehityksen suunta on nyt käännettävä, koska me voimme sen kääntää.
Tämä saattaa kuulostaa alkeelliselta ja naiivilta mutta minusta tuntuu, että ihmiskunta on tullut siihen pisteeseen, jossa on uskallettava kysyä yksinkertaisia kysymyksiä.
Sota on järjettömintä, mihin ihminen kykenee. Sotien on loputtava. Aseista on luovuttava. Ydinaseet on tuhottava. Miekat on taottava auroiksi. Konfliktit on ratkaistava väkivallattomasti, koska ne voidaan ratkaista väkivallattomasti.
Ja jos ne voidaan ratkaista väkivallattomasti, mihin ihmeeseen me tarvitsemme väkivaltaa?
Väkivalta ei ole koskaan todistettavasti ratkaissut yhtään ongelmaa. Siinä ei ole mitään kaunista eikä ylevää.
Väkivallan aika on ohi.
Nyt!
Kuva: helsinkikuvia.fi