Eräs vasta-avioitunut ystäväni sanoi minulle taannoin, että naimisissaoleminen on mukavaa mutta rakastuminen kamalaa.
Valitettavasti avioliittoon päästään yleensä vasta rakastumisen kautta.
Se, että rakastuminen on kamalaa, on ollut yleisesti tiedossa jo ammoisista ajoista lähtien. Noin 2500 vuotta sitten eläneen Platonin mielestä rakastumisessa ei ollut mitään järkeä. Sehän teki ihmiset selvästi kaistapäisiksi.
Ja oikeassahan hän oli. Ajatellaanpa suomalaisen kirjalliisuuden ehkä tunnetuinta romanttista sankaria Jukolan Juhania, joka Venlalta rukkaset saatuaan ajautui hulluuden partaalle:
Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin pakana.—Oi sinä hälläkkä, sinä mustalaislunttu! miksi hylkäsit minun talonpojan…?
Platon suositteli ”veljellistä rakkautta”, ystävyyttä ilman intohimoa. Siitä sitten muodostui käsite platoninen rakkaus.
Mutta eihän se ole ihmisille riittänyt. Ei silloin eikä nyt.
Me haluamme rakastua mutta mihin me oikeastaan rakastumme: tunteidemme kohteeseen vai tunteeseen?
Ehkä haluamme rakastua, koska ajattelemme sen tuovan virkistävää vaihtelua yksitoikkoiseen elämäämme.
Ja tuohan se vaihtelua, mutta myös tuskaa.
Buddhan mielestä kärsimys johtuu erityisesti yhdestä asiasta: kiinnittymisestä. Rakastuessaan kiinnittyy toiseen oikein superliimalla. Siksi Buddha ei suositellut rakastumista.
Valitettavasti rakastuminen on niitä asioita, jotka eivät näytä olevan meidän vallassamme.
Kuten Jukolan Aapo sanoo vuonna 1890:
rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat. Kerjuutyttö rakastuu kuninkaasen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja sinä et tiedä kusta hän tulee.
Englanninkielen ilmaisu fall in love on kuvaava. Rakkauteen pudotaan. Siihen ei kiivetä.
Rakkauteen putoaminen on tuskallista mutta onhan se myös ihanaa. Jos siis elämässäsi on nyt joku hälläkkä, jonka takia sydämesi loiskii ja riehuu kuin pakana, onneksi olkoon.
Jos sellaista ei vielä ole, ei huolta. Muinaiset kreikkalaiset ja egyptiläiset uskoivat, että me kaksijalkaiset ja yksipäiset ihmiset olemme itseasiassa puolikkaita, koska alunperin olimme nelijalkaisia ja kaksipäisiä. Jumalat vain halkaisivat meidät ja samalla he halkaisivat sielumme. Maan päällä siis aivan varmasti kulkee joku, jolla on puolikas sielustasi.
Älä menetä toivoasi vaan mene meditoimaan, että pääset yhteyteen sisäisen viisautesi kanssa.
Visualisoi sen jälkeen sielunkumppanisi mahdollisimman elävästi. Keskity erityisesti siihen, miltä sinusta hänen seurassaan tuntuu. Jätä asia sitten jumalten huomaan. Kun he tietävät, ketä etsit, he kyllä hakevat hänet sinulle.
En minäkään tähän uskonut mutta nyt uskon,