Kiira Korpi tuli uudella runokirjallaan Hyppää vaan aiheuttaneeksi kiistelyn, josta ei nyt sen enempää paitsi se, ettei ilkeällä kritiikillä ole minkäänlaista paikkaa yhtään missään. Yritän tässä nyt kääntää surullisen tilanteen voitoksi ja kohdistaa huomion siihen, mistä tässäkin tilanteessa lienee kyse: runouteen.
Korven tapaus nimittäin sai minut pohtimaan runojen merkitystä elämässäni.
Kasvoin keskiluokkaisessa virkamiesperheessä, en missään kulttuurikodisssa. Isäni oli lakimies ja äiti terveydenhoitaja. Äiti oli pienviljelijäperheestä, jossa kulttuuriharrastukset olivat vähissä. Isän suvussa oli kyllä ollut esimerkiksi kirjailijoita ja älykköjä, mutta he kuuluivat menneisyyteen.
Oli kuitenkin eräs kulttuurin alue, jota vanhempani tavallaan harrastivat: runous.
Isä lausui meille erityisesti Yrjö Jylhän sotarunoja. Opin niistä osan ulkoakin, esimerkiksi runot Pyhä yö ja Kaivolla. Molemmat kairasivat syvälle sieluuni.
Kaivolla -runossa sotilas lähtee luotisateessa etsimään vettä haavoittuneelle toverilleen:
Lähtee mies, kun vettä pyytää veikko,
tuskissansa huokuva ja heikko,
lähtee, koska veljellä on jano,
enempää ei mieti eikä sano.
Mies ei palaa vedenhakureissultaan ja se sai nuoren mieleni kapinoimaan. Miksi se mies uhrasi itsensä kuolevan takia?
No, runo itketti silti. Itkettää vieläkin.
Äiti luki runoja laidasta laitaan, mutta rakasti erityisesti Uuno Kailasta. Muistan erityisesti runon Contemplation. Äiti toisteli allaolevaa säettä usein, sillä se sopii niin hienosti muidenkin kuin näkinkenkien ja saarten elämään:
Se, saari meren syvän,
on näkinkengän kaltainen:
jos luo se helmen hyvän,
luo kivustaan se sen.
Kailaan runokokoelma oli viimeinen kirja, jota äiti luki ennen vajoamistaan muistisairauden usvaan. Löysin sen hänen yöpöydältään kun viimeisen kerran siivosimme hänen asuntoaan hänen muutettuaan hoivakotiin. Siellä hän ei enää lukenut.
Teininä rakastin Saima Harmajaa, mikä ei liene ihme. Hänen säkeensä osuivat suoraan nuoren sydämeni kipupisteisiin. Esimerkiksi runo Rannalla, sen nupussaan väreilevä halu:
Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.Aaltojen hyväilyistä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
tulisit juuri nyt –
Kaita polku ikuiseen kesään
Eräs isäni harrastuksista oli lukea runoja kuolinilmoituksista ja ilmoittaa meille, minkä runon hän halusi omaansa. Näitä runoja kertyi suuri määrä mutta kun tuli aika valita, valinta oli helppo. Hänen lähtöilmoitukseensa ei voinut laittaa muuta kuin nämä säkeet Lauri Viidan runosta Onni:
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.
Lumous
En voi sanoa olevani mikään runouden asiantuntija enkä edes harrastaja mutta runoja kyllä rakastan. Olen lumoutunut runoilijoiden kyvystä ladata sanoihin merkityksiä ja vivahteita ja tavoittaa niiden kautta elämisen mysteeriä, sitä, jota on vaikeaa ellei mahdotonta sanoin ilmaista. Runot ovat kuvia, jotka kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.
Jotkut runot, kuten Shakespearen sonetit, toimivat kuin musiikki, sanojen poljentona. Ja onhan Shakespearen sonetti 116 armoton analyysi kestävästä rakkaudesta.
Jotkut, kuten Eino Leinon Hymyilevä Apollo toimivat kuin elämäntaito-oppaat, mutta paremmin.
Jotkut naurattavat, kuten Oiva Paloheimon Pöytärukous, jossa lapsi pyytää Jeesusta tekemään pahaa kalasoppaa tyrkyttävän äidin kiltiksi.
Jotkut liikuttavat, kuten Billy Collinsin hieno runo The Dead, jossa kuolleet soutavat taivaalla lasipohjaisilla veneillään, ja katsovat meitä eläviä ja “nostavat aironsa ja vaikenevat ja odottavat, kuin vanhempamme, että me sulkisimme silmämme”. (Vapaa käännös minun).
Runous on ihanaa mutta se on hirveän huonoa bisnestä.
Runojen kustantaminen on taloudellisesti kannattamatonta eikä niiden kirjoittaminen lyö leiville sitäkään vähää kuin proosa.
Ja silti.
On runoilijoita, jotka kirjoittavat runoja KELAn tuilla, köyhyydessä, koska heidän, kuten Bukowskin, on pakko ja Luojalle kiitos siitä.
Heti kaikki tänne nyt!
Kaikki saavat minun puolestani tehdä mitä haluavat ja kaikki saavat lukea mitä haluavat.
Minä haluan muistuttaa tästä: Julkisuuden henkilöiden sanoilla on enemmän painoarvoa kuin maan hiljaisten, olivat nämä hiljaiset kuinka lahjakkaita tahansa ja oli heillä kuinka painavaa sanottavaa tahansa ja se on mielestäni…no, jotenkin epäreilua.
Mutta se on huomiotalouden inhimillinen hinta. Huomio on nykypäivän valuuttaa. Sille emme voi mitään.
The winner takes it all/ the losers standing small, kuten Abba niin osuvasti runoilee.
Tai kuten kirjojen kirja, Raamattu:
…sille, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on.
(huokaus)
Influensserit voivat olla kyvykkäitä siinä missä kaikki muutkin mutta valtaisa someseuranta ei ole tae mistään, paitsi siitä, että mitä he ikinä tekevätkään, se myy. Koska heidän tuotantoonsa ei kohdisteta samoja laatuvaatimuksia kuin maan hiljaisten, sen ei tarvitse olla kovin ihmeellistä. Vähempikin alkaa riittää.
Miksi tehdä mitään monimutkaista kun yksinkertaisempikin menee kaupaksi ja erityisesti se?
Me kun elämme paitsi huomiotaloudessa, myös yksinkertaistusten ja pikaratkaisujen ja mukatiedon ja kärsimättömyyden aikakautta. Mitään, mikä ei heti aukene, ei enää jakseta.
Tämä tuottaa tarpeen sisältöön, jossa ei ole mitään sisällä.
Mielemme ovat niin täynnä turhia asioita, ettei sinne enää mahdu muuta kuin meteliä.
Eipä ihme, että älykkyysosamäärämme on alkanut laskea. Onneksi ratkaisuja tähän ongelmaan löytyy, esimerkiksi kirjastosta ja kirjakaupoista.
Sieltä löytyy runokirjoja. Kuten Miia Kontron hieno Tunnustus, jonka kustansi laaturunouden kustantamo Poesia. Harva suomalainen on siitä edes kuullut.
Mykkien huilujen sävel
Mutta ehkä nyt, näinä ankeina aikoina, voisi alkaa runouden renessanssi! Ehkä tämä Korpi-gate oli sen avausfanfaari?
Me nimittäin tarvitsemme runoja. Kaikenlaisia runoja. Mutta etenkin runoja, jotka oikeasti värähdyttävät sielua ja jotka avaavat ihmisenä olemiseen uusia näkymiä ja käyttävät kieltä, joka kestää aikaa ja tulkintoja.
Sellaisia runoja, jotka ovat kuin helmet näkinkengässä: hiertävän hiekanjyvän ympärille syntynyttä helmiäistä, joka hohtaa taivaallista valoa ja joka kerran
tuskaa vailla
herää uuteen elämään –
nyt mykän huilun lailla
vain vartoo säveltään.
Älkööt mykät huilut koskaan lakatko soimasta!
Kuva yllä: aukeama (s. 70-71) ja alla (s. 67) Miia Kontron runokirjasta Tunnustus (Poesia, 2018)
