Saara Ritvos tunnustaa esseessään Kaksoiselämää elävänsä kaksoiselämää: hänen lapsensa katsoo ruutuviihdettä suosituksia enemmän ja syö välillä nakkeja. Pyykkikorikin tursuaa ja äidin löytää usein makaamasta sohvalla puhelinta skrollaamassa – samalla kun lapsi katsoo Pipsa Possua.
Muille Ritvos kuitenkin huomaa kertovansa toisenlaista tarinaa, sellaista, joka sopii paremmin ihanneäitiyden mielikuvaan eli siihen, jossa syödään itsetehtyä luomuruokaa ja askarrellaan iltojen iloksi vessapaperirullista yhdessä enkeleitä ja jossa äiti ei ole koskaan väsynyt.
Eli siihen, jollaista harvassa perheessä tosiasiassa eletään.
Minä aloin Ritvoksen ajatuksia herättävää esseetä lukieassani miettiä sitä, mksi niin monessa perheessä kersat istuvat liikaa ruudun ääressä?
Mistä pääsen toiseen kysymykseen: Miksei kukaan oikeasti puhu siitä, MIKSI vanhemmat ovat niin loppu ja lapsiperheet niin uupuneita?
Minulla on tähän vastaus: Syy on ydinperhejärjestelmämme.
Kirjoitan tästä(kin) kirjassani Iso äitiys.
Kirjoitan siitä, että olemme nyt ensimmäistä kertaa Homo Sapiensin 350 000 vuotta kestäneestä evoluutiosta tilanteessa, jossa jälkeläisistä ovat vastuussa vain heidän vanhempansa – jotka hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa eroavat ja lakkaavat puhumasta toisilleen.
Upea varhaiskasvatussyseemimme ei ole ratkaisu. Jos se olisi, suomalaiset vanhemmat eivät olisi maailman uupuneimpia.
Perheissä on nykyisin lapsia vain 1,83. Monissa perheissä lapsilla ei siis ole edes sisaruksia, joiden kanssa leikkisi. Lasten viihdyttäminen jää vanhemman kontolle.
Kyllä siinä alkaa Pipsa Possu ja Cocomelon tuntua ihan varteenotettavilta selviytymiskeinoilta.
Koko kylä kasvattamaan
Lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä, kuten sananparsi kuuluu. Se on peräisin maasta nimeltä Afrikka.
Nykyinen systeemi, jossa pienperheet vetäytyvät työpäivien jälkeen pieniin koteihinsa pärjäilemään keskenään on luonnoton.
Miksi tästä ei puhuta?
Isovanhempien rooli turvaverkon aukkojen parsijana on tärkeä mutta eivät hekään aina ole ratkaisu. He voivat asua kaukana ja välit voivat olla huonot jne.
Minä en syytä yhtään vanhempaa, jopa parkkeeraa ipanansa päikyn jälkeen ruudun äärelle ja lämmittää iltapalaksi pinaattilettuja ja tuntee syvää uupumusta. Jota sitten epäviisaasti hoitaa sosiaalista mediaa skrollaamalla, joka uuvuttaa lisää.
Ymmärrän etenkin äitejä, jotka yhä vastaavat perhe-elämän manageroinnista isiä enemmän. Ja joita syyllistetään heiluttelemalla Huono äiti- korttia. Niin saadaan äidit takuuvarmasti polvilleen.
Mitä tehdä?
Kun nyt olemme tähän järjettömään yksin pärjäämiseen perustuvaan kulttuuriimme päätyneet, jossa lähin omainen on usein viranomainen, niin mitä tehdä?
No ainakin voisimme olla avuksi toisillemme. Ei se kauhean ihmeellistä akrobatiaa vaadi.
Tässä yhtenä ehtoona kirjastossa näin äidin, joka kamppaili raivokohtauksen saaneen lapsensa kanssa. Tunsin suurta tarvetta mennä halaamaan äitiä mutta en kehdannut, koska Suomi.
Kun äiti sitten lapsineen käveli ohitseni, kysyin lapselta, että mikä sua harmittaa. Lapsi ei vastannut mutta äiti hymyili minulle huojentuneesti väsymyksensä läpi.
Hetken hymyilimme siinä toisillemme. Se tuntui tosi hyvältä.
Lähetän etähalauksia kaikille pienten lasten vanhemmille, sukupuolesta riippumatta. Lapsista voi kasvaa ihan fiksuja vaikka ne katsoisivat paljon ruutuviihdettä ja söisivät mitä sattuu. Minulla on tästä kolme tapaustutkimusta, kolmelta vuosikymmeneltä.
Ihan hyvin te vedätte!
Kuva: helsinkikuvia.fi