Tänään, naistenpäivänä, sitä voisi olla ajattelematta maailman murheita.
Mutta voiko sitä olla?
Monet ystävistäni ovat täysin uupuneita ja onko se mikään ihme.
Hyvä kun ehdimme koronan jälkeen henkäistä, niin jo oli Euroopassa syttynyt sota.
Sen jälkeen Lähi-Idän tilanne eskaloitui ääripisteeseensä. Sähkön hinta nousi. Saatiin hallitus, jonka mielestä horjumme kuilun partaalla. Maanantaina alkavat isot lakot. Poliitikot eivät tee muuta kuin riitelevät a-studiossa.
Jos elämä tuntuu ilottomalta, niin ei ole mikään ihme.
Eikä sekään ole ihme, jos tuntee syyllisyyttä jo pelkästä ilon ajattelemisesta.
Ja silti. Iloa on.
Luen Nathan Hillin bestselleriä Wellness. Se kertoo Jackin ja Elizabethin tarinan.
Romaani alkaa heidän ensikohtaamisestaan. He asuivat opiskelijoina vastapäisissä taloissa, joiden ikkunoista, ankean kuilumaisen kujan yli, he katselivat toisiaan, kunnes tapasivat kasvotusten.
Come with, Nathan sanoo Elizabethille.
En tiedä, miten tämä kehoitus on käännetty suomeksi. Se ei ole kieliopillisesti oikein ja juuri siinä, sen keskeneräisyydessä, piilee sen teho.
Come with on ehkä romanttisin iskurepliikki, jonka olen ikinä kuullut.
Huippukokemus
Maailma on hirveä paikka, jossa kaiken hirveyden keskellä kaksi ihmistä voi kuitenkin kohdata, rakastua ja elää hetken tilassa, jota sosiologi Abraham Maslow kuvasi huippukokemuksena (peak experience).
Sellaisessa tilanteessa kohoamme itsemme yli, saavutamme itse-transsendenssin (self-transcendence).
Rakastuminen ja seksi eivät ole ainoita huippukokemuksia. Niitä voi kokea esimerkiksi taiteen äärellä ja luonnossa. Henkisissä harjoituksissa, kuten meditaatiossa. Uskonnollisissa rituaaleissa. Niitä voi kokea aina, kun katoaa kokemukseensa ja unohtaa ajankulun ja itsensä.
Mutta rakastuminen on ehkä mehukkain huippukokemuksemme.
Luin hiljattain myös Barbra Streisandin elämänkerran My name Is Barbra. Siinäkin on romantiikkaa.
Ohjatessaan ihanaa romanttista komediaansa The Mirror has Two Faces Barbra kohtasi (viisikymppisenä) elämänsä rakkauden, James Brolinin.
Hän kertoo kirjassaan, kuinka James eräänä yönä sanoi, ettei hän halua nukahtaa, koska ei halua menettää yhtään hetkeä rakastettunsa kanssa.
Barbra kertoi tämän Barbara Waltersin haastattelussa.
Laulunkirjoittaja Diane Warren sattui kuulemaan haastattelun ja kirjoitti sen innoittamana Aerosmithille kappaleen I Don´t Want To Miss A Thing.
Siitä tuli Aerosmithin isoin hitti koskaan. Se on niin yliromanttinen kappale, ettei sitä melkein kestä, mutta kestää kuitenkin koska – ooh – rakkaus 😍.
Rakastuminen on eräänlainen mielenhäiriö tai aivovaurio, kuten Dingo lauloi. Sen kiihkein vaihe kestää tutkijoiden mukaan noin kolme kuukautta.
Sen jälkeen tunnemyrsky laimenee ja joskus, usein, se himmenee lopulta kokonaan.
Elokuvassa The Mirror Has Two Faces Streisand esittää viisikymppistä vanhaapiikaa Rosea, joka opettaa yliopistossa.
Rose luennoi eräänä päivänä opiskelijoilleen romanttisesta rakkaudesta, sen lyhytaikaisuudesta ja sen aiheuttamista sydänsuruista.
Hän kysyy luentonsa lopuksi, miksi ihmiset haluavat rakastua, vaikka rakastumisella on niin lyhyt hyllyaika ja se voi olla todella tuskallista.
Hän saa opiskelijoilta erilaisia järkivastauksia, joihin ei ole tyytyväinen.
Rose vastaa kysymykseensä itse:
Me rakastumme, koska niin kauan kuin sitä kestää, se tuntuu niin v*tun mahtavalta (f*cking great).
Kun aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta, en osannut arvata, että päätyisin rakastumiseen. Aloin kirjoittaa, koska halusin löytää iloa ja tähän minun intuitioni minut sitten ohjasi – vaikka en ole rakastunutkaan ja viimeisestä rakastumisestani on vuosikymmeniä.
Ehkä päädyin rakastumiseen siksi, että ne Maslowin huippukokemuksiksi nimittämät hetket ovat niitä, joiden takia jaksamme, oli tilanne ympärillämme mikä tahansa.
Huippukokemuksessa me saamme kiinni siitä totuudesta, että on olemassa jotain tätä kaikkea isompaa ja suurempaa ja mahtavampaa.
On olemassa rakkautta 💕💞💓💗💘.
Jo pelkästään sitä ajattelemalla me jaksamme mitä vaan, koska se on niin v*tun mahtavaa!
(Kuva: Romeo and Juliet Lobby card 1936 / Wikimedia Commons)