Olen viime päivinä ollut tilanteessa, jossa hellallani porisee monta kattilaa ja kaikki tuntuvat palavan pohjaan.
On kiire.
Mitään ei ehdi.
Aikataulut pettävät.
Eilen tultuani kotiin eräästä seminaarista, minun piti tehdä sata asiaa.
Lopputulos: en tehnyt yhtäkään. Menin sänkyyn makaamaan ja kuuntelin meditaatioäänitteen, jossa kuului aaltojen lempeää liplatusta. Nukahdin.
Kun heräsin, aloin miettiä, millaista elämää oikeastaan haluan elää. En ainakaan tällaista, päättelin. Olenhan jo ensimmäisessä kirjassani sanoutunut tällaisesta irti.
Miksi sitten olen taas tässä jos oikeasti haluan istua rannalla kuuntelemassa aaltojen lipumista?
Ymmärrän vajonneeni taas hukkaan. Olen taas unohtanut, miksi olen täällä.
En ole täällä tekemässä.
Olen täällä olemassa.
Kun on, läsnä, täysin ja kokonaan, kaikki asiat kyllä järjestyvät.
Jos ei ole, mistään ei tule mitään.
Olen taas kerran oppinut, ettei elämä ole asioiden perässä juoksemista. Jos sellaista haluaa, kannattaa ryhtyä pyydystämään perhosia. Se on hauskempaakin.
Ryntäilyn sijaan kannattaa pysähtyä ja kuunnella hetki aaltojen liplatusta. Sen jälkeen kannattaa tehdä se asia, joka tuntuu kaikkein tärkeimmältä.
Minä teen niin juuri nyt. Kirjoitan tätä kirjoitusta. Sitten teen seuraavaksi tärkeimmän asian tietäen, että se, mitä olen kulloinkin tekemässä, riittää.
Aina.