Perheessäni oli kaksi sotasankaria. Isä ja äiti.
Isä soti ase kädessä. Vaikka isä kertoi sodasta suurena suomalaisena sankaritarinana, minulle oli jo lapsesta asti selvää, että sota on hirveintä, mitä voi tapahtua.
Siksi en lapsenakaan ymmärtänyt, miksi kotikaupungissani Hämeenlinnassa itsenäisyyspäivää juhlittiin ”sotilaallisin” menoin.
Äidin varsinainen sota alkoi vasta vuosia sodan jälkeen. Hän liittyi niiden naisten joukkoon, jotka ottivat tehtäväkseen saatella särkyneet veteraanit takaisin elämään.
Teininä rukoilin Jumalalta, että äiti olisi jättänyt isän. Perheemme eli isän mielialavaihteluiden armoilla. Kotiin tullessani minun piti aina oven takana valmistautua ottamaan vastaan kulloinenkin ilmapiiri.
Opin varomaan sanojani, olemaan näkymätön ja ennenkaikkea olemaan tuottamatta isälle pettymystä.
Emme saaneet sairastua tai epäonnistua.
Äiti ei jättänyt isää.
Kerran kun kysyin häneltä miten hän jaksoi, hän sanoi, ettei isän elämä ole hänen. Hänellä on oma elämänsä.
Ja niin hänellä oli.
Äiti kävi töissä, harrasti, hoiti kotia, laittoi maailman parasta ruokaa. Hän askarteli meidän kanssamme pääsiäis- ja joulukoristeita. Hän tuki meitä aina ja kaikessa.
Kun veljeni palasivat bailausreissuiltaan, keittiön pöydällä oli aina grillattu voileipä odottamassa.
Tyttäreni lakkiaispäivänä kävin aamulla hakemassa äidiltä astioita juhlapöytään. Olin tuolloin 47-vuotias, äiti 80.
Äiti oli laittanut minulle voileipiä valmiiksi. ”Et sinä kuitenkaan ole ehtinyt mitään tänään syömään”, hän sanoi.
Olimme eläneet kuukausia remontin keskellä ja olin täysin uupunut. Äiti tiesi.
Kiitos äiti! Kiitos voileivistä. Kiitos siitä, että elit omaa elämääsi ja pidit itsestäsi huolta. Kiitos siitä, että et katkeroitunut vaan teit meille aina selväksi, että pysyit isän rinnalla vain yhdestä syystä: rakkaudesta.
Ja se on voima, joka kantaa kaiken yli.
Hyvää itsenäisyyspäivää!