Kirjoitan tätä esi-äitini Tyynin katseen alla.
Tyyni on isoisäni nuorena kuollut sisar. Muotokuva on vuodelta 1932. Se on luultavasti maalattu valokuvasta vuosia Tyynin kuoleman jälkeen.
Muotokuva ei ole maalauksena kaksinen ja olin jo viemässä sitä kirpputorille, kun keksin ripustaa sen seinälle Halloween-juhlien koristeeksi. Tyynin kalvakka katse on hieman pelottava.
Juhlien jälkeen Tyyni kuitenkin jäi seinälle.
Kun meille tulee vieraita, Tyynin muotokuva herättää usein keskustelua. Kuka hän oli? Mitä hänelle tapahtui?
En tiedä hänestä oikein mitään. Tiedän vain, että hänellä oli monta sisarusta: Viljo, Tauno, Veikko, Hellin, Salli ja Aija.
Viljo oli isoisäni. Hän toimi riihimäkeläisen saippuatehtaan TeKan konttoripäällikkönä. Hän oli arvokas herra, jolla oli kotioloissakin liivipuku päällä ja varsikengät aina jalassa. Lastenlapsiaan hän viihdytti antamalla meidän joskus (harvoin) kuunnella ketjun päässä olevan kultakellon tikitystä. Hän piti kelloa liivintaskussaan. Sitten mummo tarjosi meille ohutseinäisistä posliinikupeista maitokaakaota, jota me inhosimme, koska se keräsi pintaansa ällöttävän kuoren.
Riihimäen mummolassa ei kuitenkaan väitetty vastaan. Siellä istuttiin epämukavilla rokokootuoleilla, syötiin hopeavadilla olevia pölyisiä ranskanpastilleja ja oltiin nätisti.
Tyynin ja Viljon isä oli pappi, kirjailija ja aikansa kulttuuripersoona Juho Reijonen. Hän oli komea mies mutta en tiedä millainen perheenpää hän oli. Jokaisessa valokuvassa hänen vaimonsa Hilma näyttää murheen murtamalta, Juhon paistatellessa hänen vieressään vahatuissa viiksissään.
Jotain omituista siinä perheessä oli, sillä Juhon lapset pysyivät joko naimattomina tai menivät vanhoina naimisiin. Salli tosin ei naimamarkkinoille pääsytkään, sillä hän sairastui nuorena polioon ja joutui pitämään jaloissaan kammottavia nahkatukia. Hän eli elämänsä sisartensa Hellinin ja Aijan asunnon peräkammarissa, ikuisen säälin kohteena.
Naimaton Hellin piti apteekkia Inkeroisissa Aijan kanssa, joka vanhoilla päivillä käväisi naimisissa mutta hautasi miehensä nopeasti. Veikko oli naimisissa jopa kaksi kertaa mutta hänen molemmat vaimonsa kuolivat ennen aikojaan.
Epäilimme Veikon myrkyttäneen vaimonsa. Veikko-setä oli muutenkin omituinen. Hän kuului johonkin epämääräiseen uskonlahkoon, jolle sitten testamenttasi sukumme pitsihuvilan. Siellä oli siniset lasipallot portinpielessä, villiintynyt puutarha ja lasikuisti. Kaikki tämä kuulostaa minusta nyt ihanalta. Lapsena se oli minusta kamalan tunkkainen paikka. Siellä haisi menneisyys, josta ei koskaan tullut sellaista tulevaisuutta, kuin joskus toivottiin.
Miksi minä nyt tämmöisiä muistelen?
Mainitsin viime viikolla Disneyn elokuvan Coco, joka kertoo meksikolaisten pyhäinpäivästä. Elokuvassa paljastetaan, että tuonilmaisiin päästyään esi-isät elävät hyvinkin värikkäässä paikassa nimeltään Kuolleiden Maa ja käyvät pyhäinmiestenpäivinä hautausmailla tapaamassa eläviä sukulaisiaan.
He käyvät siellä yhdellä ehdolla: että tämänilmaisissa on vielä joku, joka muistaa heidät. Jos heidät unohdetaan, he painuvat lopullisesti unholaan.
Julia Cameron sanoo kirjassan God Is No Laughing Matter (Jumala ei ole naurun asia), että länsimaisilla ihmisillä on esi-isäongelma. Toisinkuin monissa muissa kulttuureissa, meidän kulttuurissamme sukulaisia ja esi-isiä yleensä morkataan. He ovat rasitteita eivätkä resursseja.
Juttelin taannoin meillä vierailleen Hongkongista kotoisin olevan nuoren naisen kanssa. Hän kertoi, että hänen kotonaan on alttari esi-isille. He ovat yhä merkittävä osa perheen elämää.
Julia Cameron ehdottaakin tällaisen alttarin pystyttämistä. Se käy vaikka niin, että kerää esi-isien valokuvia hyllylle ja asettaa kynttilöitä ja kukkia niiden eteen. Ja sitten juttelee heille ja kysyy vaikka neuvoa.
Onpa hyvä, etten vienyt Tyynin muotokuvaa kirpputorille. Se olisi joutunut sellaisten ihmisten kotiin, joille Tyyni ei olisi merkinnyt mitään. Tyyni olisi kadonnut ikuisiksi ajoiksi.
Mutta minä tiedän, kuka Tyyni on. Kun katson hänen muotokuvaansa, muistan hänet. Nyt voin ajatella Tyynin pitävän hauskaa Kuolleiden Maassa. Siellä on Coco-elokuvan perusteella jatkuvat bileet menossa. Siellä on myös Salli-täti, joka nyt voi tanssia mielin määrin salsaa komeiden miesten kanssa ilman kamalia jalkatukiaan.
Siellä ovat kyllä Veikko-sedän ja Aija-tädin puolisotkin, joten toivoa sopii, etteivät he kanna kohtaloistaan kaunaa. Tuskinpa. Kuolleiden Maa näyttää paikalta, jossa me osaamme vihdoin ottaa kaiken ilon irti, jos ei elämästämme niin ainakin kuolemastamme.
Minäkin ehdotan alttarin pystyttämistä esi-isille. Heille voi hyvin puhua. Heiltä voi kysyä neuvoa. Me olemme heille hyvin tärkeitä, koska olemme osa perhettä, ja perhe pitää aina yhtä, kuoleman heitä erottamatta.
Se on jotenkin ihanan lohdullinen ajatus.
