Kuten neljännesmiljoona suomalaista, minäkin katsoin dokumentin Leaving Neverland. Se kertoo kahdesta miehestä, jotka lapsuudessaan joutuivat popin kuningas Michael Jacksonin hyväksikäyttämiksi.
Tai niin dokumentissa annetaan ymmärtää.
En ota nyt kantaa siihen, mikä tässä asiassa on totuus. Dokumentti on joka tapauksessa valaiseva, joskin karmea tarina siitä, miten lapsesta ”valmennetaan” hyväksikäytön uhri.
Katsoin sitten haastattelun, jossa Oprah, itsekin hyväksikäytön kokenut, keskustelee dokumentissa esiintyvien miesten kanssa. Toinen heistä, James Chafechuck, tulee haastattelun lopussa sanoneeksi jotain, joka jäi mieleeni:
Anteeksianto ei ole raja, jonka ylität. Se on tie, jota kuljet.
Lause kuulostaa inspiraatiotaulun laimealta näennäisviisaudelta eli viisausviihteeltä, kuten minä sitä kutsun. Mutta kuten usein on viisausviihteen laita, tässäkin on syvä totuus.
Monet henkiset opettajat antavat ymmärtää, että kun teemme päätöksen päästää irti, antaa anteeksi ja mennä eteenpäin, asia on sillä selvä. Päätöstä seuraa sitten suuri helpotus ja vapauden tunne. Hyvät asiat alkavat virrata elämäämme, koska emme enää ole kiinni menneessä.
No, minun elämässäni ei ole käynyt niin.
Olen yrittänyt päästää irti, antaa anteeksi ja mennä eteenpäin mutta mitään yhtäkkistä vapautusta en ole kokenut.
Asia, jonka kanssa olen vuosia kamppaillut, on joka aamu edessäni.
Olen tuntenut itseni tämän asian takia kelvottomaksi mutta Chafechuck sai minut oivaltamaan, ettei anteeksianto ole mikään suoritus, jossa joko onnistutaan tai epäonnistutaan.
Kysymys on valinnasta.
Haluanko kulkea anteeksiannon vai katkeruuden tietä?
Anteeksiannon tie ei ole mikään monikaistainen pikatie vaan kuoppainen kinttupolku. Helpompaa olisi velloa katkeruudessa.
Katkeruudesta ei kuitenkaan seuraa mitään hyvää. Se on kuin joisi itse myrkkyä kuvitellen tappavansa katkeruutensa kohteen. Anteeksianto on ainoa, joka vapauttaa mutta on lohdullista tietää, että riittää kun päättää lähteä kulkemaan anteeksiannon tietä.
Ja aloittaa sen tien joka päivä uudestaan.
Ja uudestaan.
Ja uudestaan.
Ja muistaa, että kaikkein tärkeintä on antaa anteeksi itselleen, erityisesti sen, että joskus salli itselleen tapahtua jotain, joka vaatii anteeksiantoa.