Vaikka sitä on hieman ankeaa myöntää, alan olla eläkeiässä. Täytin juuri 63 vuotta. Koska minulle ei erilaisten epäsovinnaisten valintojen takia ole juuri kertynyt työeläkettä, en ole jäämässä eläkkeelle vielä vuosiin.

Onneksi en ole vielä toistaiseksi havainnut juuri muutoksia työkyvyssäni. Tai no, sen muutoksen olen huomannut, että olen tullut tarkemmaksi sen suhteen, mitä olen valmis tekemään. Missään oravanpyörässä en halua juosta. Inhoan kiirettä. Haluan ottaa aamut rauhallisesti. Ja iltapäivällä otan mielelläni nokoset.

Voisi sanoa, että olen onnekas, että voin elää näin mutta ei tässä onnesta ole kyse vaan valinnasta. Tein reilut 10 vuotta sitten päätöksen alkaa elää omalla tavallani, toisin, kun minua oli koko siihen astisen elämäni ajan opetettu.  

Eläkemysteeri

Eläke on mielenkiintoinen juttu. Ajatus siitä, että ihminen kuusikymppisenä on valmis ja halukas siirtymään työelämästä syrjään, perustuu varmaankin siihen oletukseen, että työnteko on raskas velvollisuus ja kuusikymppinen jo liian vanha suorittamaan sitä.

Ja onhan työnteko usein raskasta. Moni tuntemani nelikymppinen haaveilee jo eläköitymisestä, koska ei jaksaisi työelämää. Loppuunpalaminen ja uupumus ovat yleisiä. 20 000 viisikymppistä jää työkyvyttömyyseläkkeelle joka vuosi uupumuksen takia.

Työelämässämme näkyy olevan jotain vikaa.

Tässä viallisessa tilanteessa eläke on siis epäilemättä mahdollisuus mutta onko se myös uhka?

Eräässä englantilaistutkimuksessa todettiin, että eläkkeelläolevien riski saada aivoinfarkti tai sydänkohtaus oli 40 % korkeampi kuin samanikäisten työssäkäyvien. Eräässä saksalaistutkimuksessa taas saatiin päinvastaisia tuloksia. Asia ei ole siis aivan yksiselitteinen, koska ihmiselämässä on paljon muuttujia.

En siis osaa sanoa, olisiko elämäni pidempi, jos jäisin eläkkeelle silloin kun voisin virallisesti alkaa nostaa vanhuuseläkettä. Ajatus ansainnasta ilman työvelvollisuutta on sinänsä kiehtova, mutta koska minun eläkkeeni tulee olemaan liian vähäinen, jotta tulisin sillä toimeen, kysymys on minun suhteeni akateeminen.

Minulla ei ole vaihtoehtoja.

Asenne ratkaisee

Vaihtoehtojen puute ei kuulosta hyvältä tilanteelta. Mutta olen tässä vuosien varrella oppinut, että olennaisempaa kuin ne olosuhteet, joissa olemme, on se, miten niihin suhtaudumme. Koska positiivinen suhtautuminen on aina terveellisempää kuin negatiivinen suhtautuminen, keskityn tilanteeni hyviin puoliin.

Eräs tärkeimmistä on tämä: Koska minulla ei ole mahdollisuutta jäädä täysipäiväisesti mökkeilemään, matkustelemaan ja harrastamaan, minun on pakko tehdä jonkinlaiseen ansaintaan johtavia asioita. 

Pakko on hyvä kannustin. Jos minun ei olisi pakko, en nousisi aamulla sängystä, istuisi työpöytäni ääreen ja alkaisi kirjoittaa. Tunnen itseni. 

Ne kymmenen kirjaa, jotka vielä aion kirjoittaa, jäisivät kirjoittamatta. 

Ne projektit, joita olen suunnitellut, jäisivät toteuttamatta.

Jos olisin aikanani hakeutunut ns. järkeviin töihin sen sijaan, että aloin kirjoittamalla enemmän tai vähemmän päätoimisesti etsiä vastauksia olemassaolon kysymyksiin, minulla ei olisi ensimmäistäkään kirjaa. Eikä tätä blogia. Eikä podcastia. Eikä niitä monia rikastavia kokemuksia, joita olen saanut erilaisiin mielenkiintoisiin projekteihin osallistuttuani. 

Toimeentulo ja ikäsyrjintä

Tietysti toimeentulo hieman huolettaa minua, koska Suomen kaltaisessa ikäsyrjivässä maassa on hankalaa saada rahoitusta projekteilleen tai löytää ansiotyötä projektejaan rahoittaakseen, jos on, no, vanha. Meidän maassamme tämä tarkoittaa yli 50 vuotiasta naista.

Mutta palaan taas siihen, mitä alussa sanoin: minulla ei ole vaihtoehtoja. 

Vaihtoehtojen puute on ehkä sittenkin siunaus. Se vapauttaa vatuloinnista.

Aivan riippumatta siitä, miten maailma minun ikävuosiini suhtautuu, minun on jatkettava työntekoa. Kun on tahto, löytyy tiekin, kuten englantilaiset sanovat. Ja pakkotilanteessa se löytyy koska sen on löydyttävä. 

Vaihtoehtoahan ei ole.

Ehdoton etu minun tilanteessani on, että minulla on Ikigai. Se on japania ja tarkoittaa elämän merkityksellisyyttä, syytä, miksi herätä aamulla. 

Ikigai on eräs syy siihen, miksi ihmiset elävät Okinawalla niin vanhoiksi. Heidän elämänsä on mielekästä ja merkityksellistä. He eivät koskaan lopeta ”työntekoa” vaikka en ole varma, voiko ikigain toteuttamista kutsua työksi. Se on enemmänkin tapa elää.

Tämä oli Tim Ferrisin kirjan ”Neljän tunnin työviikko” pointti. Hänen mielestään on vanhanaikaista ajatella elämää pötkönä, joka jaetaan erilaisiin pätkiin, kuten ”työ” ja ”eläke”. Hän neuvoi tekemään ansaintaan johtavaa toimintaa niin tuloksellisesti, että voi välillä viettää ”minieläkkeitä”. 

Tämä ohje saattaa kuulostaa ärsyttävältä, koska kaikki meistä eivät ole niin yritteliäitä, että kykenisivät tuottamaan työllään enemmän arvoa kuin tarvitsevat välttämättömien kulujensa kattamiseksi.

Mutta voihan sitä tietysti kysyä, voisiko kuluja karsia. Tarvitaanko esimerkiksi omistusasunto? Auto? Kesämökki? Lomamatkat? Onko omistaminen tärkeämpää kuin elää merkityksellisiä asioita tehden?

En vastaa tähän koska siihen ei voi löytää tyhjentävää vastausta. 

Onhan aivan mahdollista, että samalla kun toteuttaa Ikigaitaan, myös vaurastuu. Niinhän usein tapahtuu. Mutta vaurastuminen on tuolloin sivutuote, ei itsetarkoitus.

Arvelen, että suurin osa vaurastuneista on lähtenyt seuraamaan Ikigaitaan.

Olenko onnekas siksi, että minulla on Ikigai?

En. Minähän tilasin sen. Onnella ei ole ollut asian kanssa juuri tekemistä.

Sitäpaitsi Ikigain noudattaminen ei ole aina mitään piknikkiä. Se voi olla todella raskastakin. Siitäkin voi seurata stressiä. Mutta kuten tutkijat ovat todenneet, pieni stressi on meille vain hyväksi, kun se liittyy mielekkääseen tekemiseen. Mystistä kyllä, pieni paine on terveellisempää, kuin joutilaisuus, mikä saattaa hieman puoltaa näkemystä, ettei eläkkeelle siirtyminen ehkä aina ole ihmiselle niin hyväksi, kuin on ajateltu. 

Joutilaisuus on ihanaa ja usein tarpeellistakin, mutta aktiivisena pysytteleminen lienee kuitenkin aivoille terveellisempää.

Tunnetussa nunnatutkimuksessa havaittiin, ettei Alzheimerin tauti aina vaikutakaan ihmisten ymmärrykseen ja muistiin. Vanhoina kuolleille nunnille tehdyissä ruumiinavauksissa heidän aivoistaan löydettiin dementiaan viittaavia blakkeja vaikka he olivat loppuun asti eläneet täysissä sielun voimissa.

Yksi selitys on, että nunnilla oli Ikigai.

Miten Ikigai löytyy?

Ikigai tilataan minun kokemukseni mukaan lakkaamalla kuuntelemasta sekä omia mielipiteitään että muiden neuvoja. Minä löysin sen hiljentämällä mieleni. Sitten aloin tehdä sitä, minkä tekeminen sujui, sen sijaan, että olisin tehnyt mitä pitää. Yllätyksekseni se oli kirjoittaminen. Kun aloin kirjoittaa, välittämättä siitä, mihin se johtaa, pääsin huminaan eli virtaukseen.

Olen nytkin huminassa – tai siis en ole juuri nyt, koska humina on puhtaan läsnäolon tila, eikä puhdasta läsnäoloa tunne. Siinä vain on. Mutta suurin osa tästä tekstistä on huminan tuotosta.

Tunti sitten minulla oli vain epämääräinen aihe, josta päätin kirjoittaa. Sitten istuin alas ja tekstiä alkoi tulla. Tämä teksti ei ehkä ole mitenkään ihmeellistä tekstiä mutta sitä tulee. Ja kun sitä tulee, kysymykset alkavat saada vastauksia. 

Olen nyt, tämän kirjoituksen lopussa, viisaampi kuin ennenkuin aloin kirjoittaa. Se lienee tämän kirjoituksen alkuperäinen tarkoitus.

Ja nyt minun on lopetettava tämän kirjoittaminen, koska minun pitää jatkaa neljännen kirjani kirjoittamista. 

Lopputulema?

Mikä on tämän kirjoituksen lopputulos? 

Ei sitä ole. Tämä kirjoitus on vain väliraportti ja tilannekatsaus. 

Mutta jonkinlaisen yhteenvedon voin tehdä:

Tärkeämpää kuin omistaminen on mielekkäiden asioiden tekeminen.

Eläkkeelle jääminen voi olla mahdollisuus mutta ei välttämättömyys.

Ihmisten jakaminen ”aktiivisiin” ja ”passiivisiin” johtanee väistämättä syrjintään.

Voisiko työ olla tulevaisuudessa Ikigain toteuttamista ja olisiko se ratkaisu sekä dementiaan että ”eläkepommiin”?

Elämästä ei jäädä eläkkeelle.

Työtä saa ja voi tehdä hautaan asti.

Pieni stressi on vain hyväksi. 

Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää Ikigaitaan.

Ihmisen suorituskyky on paljon vähemmän kiinni ikävuosista kuin yleensä kuvittelemme. Se on yllättävän paljon kiinni siitä, miten ikäänsä asennoituu, kuten tässä artikkelissa todetaan. Mutta siitä lisää seuraavassa blogissani.

Kuva: Wikimedia Commons