Olen viime päivät lukenut Lidia Yuknavitchin kirjaa The Book of Joan. Se on synkkä tarina maailman tulevaisuudesta.
Tuhottuansa planeettansa ihmiset muuttavat maan yläpuolelle avaruuteen ankkuroidulle avaruusasemalle nimeltä CIEL. Sitä johtaa sadistinen diktaattori Jean de Men.
CIELin asukkaat kadottavat vähitellen ihmisyyden merkit. Heistä tulee sukupuolettomia, karvattomia, värittömiä olentoja, joiden ainoa ajanviete on muokata kehoaan siirrännäisillä ja seurata julkisia teloituksia.
Yli 50-vuotiaat tapetaan, jotta CIELissä ei olisi liian ahdasta.
CIELissä ei kasva mikään. Sinne siirrettyjen kasvien kloonit kuolevat.
Kirja on kauhea ja lumoava.
En yleensä pidä dystopioista enkä ymmärrä, miksi kaikki kirjojen ja elokuvien tulevaisuusskenaariot ovat järjestään kauhutarinoita.
Joanin kirja veti minut kuitenkin mukaansa.
Olen nimittäin alkanut sen ansiosta katsella ympäristöäni eri näkökulmasta.
Olen alkanut katsella sateen mustaamia puunrunkoja ja maahan liiskautuneita lehtiä ja matoja kuhisevaa kompostiani kuin ne olisivat ihmeitä.
Koska ne ovat. Ne ovat merkkejä elämästä.
CIELissä ei ole elämää. Mutta tässä meidän maailmassamme sitä yhä on.
Ja se on ihme. Elämä on ihmeiden ihme.
En usko uudenvuodenlupauksiin (koska en ole koskaan pystynyt pitämään yhtäkään) mutta nyt päätin (yrittää) pitää Joanin kirjan opetuksen mielessäni.
Yritän muistaa suhtautua jokaiseen elävään organismiin sellaisena ihmeenä, kuin se on.
Yritykseni kattaa myös lajitoverini. Tiedän, että se tulee olemaan vaikeinta.
Yritän silti. En nimittäin haluaisi pahimman vihollisenikaan joutuvan CIELiin.
Ja jotta pahin viholliseni ei sinne koskaan joutuisi, minun on parasta lakata ajattelemasta ketään vihollisena.
Vuosiluku 2020 kuulostaa jotenkin futuristiselta eikä lainkaan dystooppiselta.
Minusta tuntuu että siitä tulee oikein hyvä vuosi.