Kuuntelin eilen Mel Robbinsin podcastia. Hän kannustaa siinä kuulijoitaan toteuttamaan projektinsa, jotka pelkojen, ajan- tai rahanpuutteen tai jonkin muun (teko)syyn takia ovat jääneet toteuttamatta.
Hän kertoo naisesta, joka sai kustannussopimuksen kirjastaan 18 vuotta sitten, eikä ole vieläkään kirjaansa kirjoittanut koska ei ole uskaltanut. Pelkää olevansa huono.
Melin podcast ärsytti minua.
Olen samaa mieltä siitä, että jos jostain haaveilee, se kannattaa toteuttaa heti eikä 15. päivä koska elämä on sulava jääpala.
Pian elämästä ei ole jäljellä kuin lätäkkö, joka haihtuu nopeasti ilmaan, jälkiä jättämättä.
Mutta jotenkin tämä ihmisten ahdisteleminen sillä, että kaikkien pitäisi saada jotain merkittävää aikaan, tökkii minua. Minua tökkii myös väite, että unelmien toteuttaminen tekisi automaattisesti onnelliseksi.
Amerikkalaiset itsehoitokirjailijat esittelevät mielellään itsensä “samaistuttavina” esikuvina.
Mel kertoo vitkutelleensa podcast-ideansa kanssa 10 vuotta koska pelkäsi epäonnistuvansa mutta sitten kun hän sai vihdoin sen aikaiseksi niin hupsista! Siitä tuli heti megasuosittu. Sitä kuuntelee viikoittain noin 1,5 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa 🙄.
Mel on kuitenkin tavallista kiinnostavampi menestyjä, koska erään toisen megamenestyneen, Gabby Bernsteinin, podcastissa hän tunnusti joutuneensa aloittamaan mielialääkkeet uudelleen.
Ja tuli samalla, hieman kiertoteitse, ilmaisseeksi sen, minkä minäkin olen kokenut omassa elämässäni todeksi: mikään suoritus ei tee ihmistä onnelliseksi.
Ei onnellisuutta vaan merkityksellisyyttä
Antiikin kreikkalaisilla oli käsite “eudaimonia”. Se oli heidän ajatuksensa onnellisuudesta. Kreikkalaiset eivät tavoitelleet mitään onnen autuutta vaan merkityksellisyyttä.
Keskitysleiriltä selvinnyt psykiatri Viktor Frankl kirjoitti kirjassaan Yes to Life. In Spite of Everything, että
Onnellisuuden ei pidä eikä se saa koskaan olla tavoite vaan ainoastaan lopputulos, lopputulos siitä mitä Tagoren runossa kutsutaan velvollisuudeksi.
Intialainen runoilija Rabindranath Tagore, joka sai ensimmäisenä “ei-eurooppalaisena” Nobelin palkinnon, ilmaisi asian näin (Nina Banerjee-Louhijan suomennoksena):
Minä nukuin ja uneksin
että elämä on iloa,
minä heräsin ja totesin
että elämä on työntekoa,
minä toimin ja katso!
työnteko onkin iloa!
Jos sisimmässä kuitenkin on laulu, joka pyrkii ulos, se on tottakai ulos päästettävä. Ja jos työ, jota tekee, tökkii pahasti, on ehdottomasti alettava miettiä muita vaihtoehtoja, vaikka ne johtaisivatkin köyhtymiseen.
Elämä on jääpala.
Ilouutinen on, että vaikka jääpala sulaakin, se on jäätä niin kauan kuin se on olemassa.
Myöhäinenkin lintu saattaa napata madon.
Julkaisin ensimmäisen kirjani 57-vuotiaana, puolivahingossa. Jos en olisi menettänyt hyväpalkkaista työtäni, avioliittoani jne en olisi koskaan julkaissut yhtään mitään. Tiedän sen.
Mutta tilanteessa, jossa kokee menettäneensä “kaiken”, tulee ihmeen rohkeaksi.
Myös paha flunssa auttoi. Sen kourissa, arvostelukyvyn ja sisäisen kriittikkoni pettäessä, tulin lähettäneeksi sekavan kasan kirjoitusta eräänä loppiaisiltana Portugalista tultuani kustantajille. Meni muutama kuukausi ja sain puhelinsoiton Atenan kustannuspäälliköltä odotellessani äitiäni hammaslääkäristä. Siinä odotushuoneessa olin hetken äimänä. Sitten kaikki alkoi tuntua tavalliselta.
Sain sopimuksen ja sen myötä jonkunlainen lasikatto särkyi. Kirjojen kirjoittaminen alkoi tuntua paitsi mahdolliselta, myös, no, doable, kuten englanniksi sanotaan, eli tehtävissä olevalta.
Sen jälkeen olen tehnyt monia asioita, joita en koskaan kuvitellut pystyväni tekemään – ja tein ne kuusikymppisenä!
Olen tehnyt itselleni verkkosivut, itse. Olen perustanut podcastin, yksin. Olen kirjoittanut neljä kirjaa ja yhteiskirjoittanut yhden. Olen kirjoittanut satoja blogeja. Olen blogannut englanniksi Huffington Postiin.
Mikään näistä ei ole tehnyt minua onnelliseksi. Tai rikkaaksi. Tai kuuluisaksi.
Mutta lohduttaudun sillä, että me emme kuolinvuoteellamme kadu rahaa, mainetta ja kunniaa, joka ei ole tullut osaksemme, vaan sitä, että emme tehneet, mitä halusimme.
Muista tämä:
Ikä ei ole este millekään. Ihminen ei pysty tekemään sitä, mitä ei pysty tekemään. Kaikkeen muuhun hän pystyy kyllä. Se, minkä ikäinen hän on, on merkityksetöntä. Älä siis jätä tekemättä sellaista, mihin pystyt, vain siksi, että ajattelet olevasi liian vanha. Tai nuori.
Tämän kirjoituksen pointti on, että
a) ain laulain työtäs tee koska työntekeminen on muiden palvelemista ja aina arvokasta, oli se ”arvostettua” tai ei
ja
b) jos haaveilet jostain projektista niin lakkaa haaveilemasta ja pistä toimeksi. Nyt. Olit minkä ikäinen tahansa ja tuntui koko homma kuinka epätoivoiselta tahansa. Vaikeinta projekteissa on aina alkuunpääseminen.
Muista kuitenkin, ettei projekti tee sinua välttämättä onnelliseksi. Voi käydä myös päinvastoin. Muutenhan niin monet taiteilijat eivät olisi juoppoja 😃.
Ja muista myös, että (ja siltä varalta että kukaan ei ole tätä sinulle sanonut niin minä sanon nyt): olet huippu, just sellaisena kuin olet ja vaikka et tekisi ja saisi aikaiseksi yhtään mitään ❤️