Etiopiaan kuolemaan?

Riku Rantala pohdiskeli Helsingin Sanomien kolumnissaan länsimaisten vanhusten surkeaa osaa. Afrikassa ja Intiassa ikäihmisiä ei sysätä hoitoloihin, vaan heidät pidetään laumassa loppuun asti.

Dementoituneen äidin tyttärenä kirjoitus kosketti sieluni kieliä.

Mosambikilainen aupairimme ei aikanaan uskonut korviaan, kun kerroin, että äitini, silloin hieman yli 70-vuotias, asui yksinään. Äiti oli silloin vielä ihan kunnossa ja omatoiminen.

Olen kuitenkin Mosambikin vuosieni jälkeen ollut vahvasti sitä mieltä, että ydinperhe on huonoin järjestely ikinä. Lapset, sairaat ja vanhukset tarvitsevat ympärilleen suurperheen. Yhteisön, jossa on eri ikäisiä ja eri elämänvaiheessa olevia ihmisiä ja aina joku kotona. Sitä varten pitäisi olla isoja asuntoja tai jonkinlaisia perhekyliä, joissa jokaisella yksiköllä olisi oma reviiri mutta myös yhteistä tilaa.

Mutta.

Mosambikilaisen elinikäennuste on 53 vuotta. Suomessa se on 82. Mosambikin puutteellinen terveydenhoito tarkoittaa, että siellä yleensä kuollaan ennen kuin dementoidutaan.

Dementiaa kutsutaan usein hygieenisesti muistisairaudeksi. Niinhän se alkaa, muistiongelmina. Mutta loppuvaiheessa dementoituneesta tulee täysin toimintakyvytön. Hän tarvitsee hoivaa 24/7. Häntä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Häntä ei voi myöskään jättää esimerkiksi lapsen kanssa. Esimerkiksi aikuisen ihmisen kakkavaippojen vaihto vaatii voimaa ja myös luonnetta. Dementoitunut voi olla myös aggressiivinen. Erään äitini potilastoverin onnistui rikkomaan hänen Bilnäs-vitriininsä.

Kun katselen Kustaankartanossa vanhuksia, jotka istuvat pöydän ääressä lusikoimassa jugurttia sieviksi keoiksi pöydälle tai seisovat pitkiä aikoja hiplaamassa oven saranaa tai huutavat huoneessaan taukoamatta, mieleeni tulee vain yksi ajatus: me elämme liian kauan.

Uskon, että myös dementiaan löytyy aikanaan hoito. Siihen menee kuitenkin vielä aikoja. Minä ehdin todennäköisesti dementoitumaan ennen sitä. Siellä minäkin sitten istun omissa maailmoissani, jonne kellään ei ole pääsyä, jossain tulevaisuuden hoitokodissa.

Riku Rantala haluaisi mieluummin Etiopiaan kuin Esperin hoitokotiin. Sinne olisi ehkä hyvä lähteä jo nyt. Ei tulisi eletyksi “liian” vanhaksi.

Koska sehän tässä nyt on se haaste, josta jotenkin pitäisi alkaa puhua.