Olen ollut viime vuonna kahdessa seulontatutkimuksessa. Tutkimustulosten odottelu on tuskallista.
Entä jos sieltä tuleekin kuolemantuomio?
En ole vielä saanut kuolemantuomiota. Tai no, tavallaan olen. Olenhan syntynyt tähän aika-avaruuteen. Olen siis syntyjäni kuoleman oma. Kuolevainen.
Eikä siinä mitään. Kuolema ei pelota minua. Minusta elämä on paljon pelottavampaa.
Viime syyskuussa kystiseen fibroosiin 21-vuotiaana kuollut Claire Wineland, sanoi kerran, että kuolemaa enemmän häntä huolestuttaa, onko tilillä tarpeeksi rahaa maksaa vuokra.
Ymmärrän tämän hyvin.
Vaikka en pelkää kuolemaa, odotin tutkimustuloksia huolestuneena koska pelkään sairaaloita ja hoitoja.
Kun sain näistä seulonnoista puhtaat paperit, olin hetken huojentunut.
No niin, nyt en kyllä enää murehdi mitään, ajattelin kiitollisena.
Kiitollisuus kesti puolisen tuntia. Sitten löytyikin taas uutta huolenaihetta.
”Hedonistinen juoksumatto” on 70-luvulla kehitetty teoria, jonka mukaan sekä positiivisilla että negatiivisilla tapahtumilla on vain lyhytaikainen vaikutus onnellisuuteemme.
Sekä lottovoittajien, että neliraajahalvautuneiden onnellisuustaso palautuu nimittäin onnenpotkua ja onnettomuutta edeltävälle tasolle ihmeellisen pian.
Me ajattelemme usein, että kun vain onni meitä oikein potkaisisi, olisimme onnellisia lopun elämäämme.
Ja ajatuskin liikuntakyvyn menetyksestä kauhistuttaa. Eihän ihminen siinä tilassa voisi enää koskaan olla onnellinen.
Mutta kyllä hän voi.
Pysyvän onnellisuuden sijaan me nimittäin koemme pieniä onnenhetkiä. Niitä tulee, oli tilanne mikä tahansa.
Elämäni pahimmissa tilanteissa olen tuntenut hetkittäin aivan valtavaa onnellisuutta.
Silloin kun elämä taas on mennyt mukavasti, onnenhetket ovat usein menneet ohi. En ole pysähtynyt niistä nauttimaan.
Onni on niitä asioita, joita ei kannata tavoitella. Se on samanlainen kuin uni. Englanninkieliset sanovat, että me putoamme uneen ja rakkauteen. Me putoamme myös onneen, sanon minä.