Ihan tavallinen päivä

Eräs Facebook-kaverini julkaisi eilen päivityksen, jossa hän kertoi tyttärensä kuolemasta. Hän oli laittanut päivitykseensä linkin Edu Kettusen kappaleeseen Tavallinen päivä.

Kappale heijastelee niitä tunteita, joita varmasti jokainen käy läpi menettäessään jonkun läheisen ihmisen.

Kunpa olisin ymmärtänyt, mitä minulla oli silloin kun hän vielä oli minun elämässäni.

Kunpa saisin vielä elää yhden tavallisen päivän.

Kettusen kappale on kaunis eikä sitä voi itkemättä kuunnella.

Se itkettää erityisesti siksi, että vaikka ajattelemme haluavamme elää tavallisen päivän, kun me sitä elämme, emme pysähdy sitä arvostamaan lainkaan niin paljon kuin meidän pitäisi.

Tavallinen päivä ei sittenkään riitä. Me haluamme enemmän, isompaa, parempaa, täräyttävämpää.

Niin meidät on koodattu.

Meistä useimmat elävät koko elämänsä enemmän tai vähemmän tyytymättöminä – vaikka meillä olisi kaikki hyvän elämän edellytykset. Ja sitten tunnemme siitä syyllisyyttä, etenkin juuri menetyksen kohdatessamme.

Olen juuri lukenut runoilija Kathleen Morrisin kirjan Acedia and me.  Siinä hän kertoo jo aavikkomunkkeja vaivanneesta tunnetilasta, acediasta. Se oli yksi ”kahdeksasta pahasta ajatuksesta”, joista katolinen kirkko kehitti Seitsemän kuolemansyntiä. Se putosi listasta pois koska se on kaiken pahan alku ja juuri ja siis osa kaikkia muita syntiä.

Kirjoitan acediasta enemmän myöhemmin, mutta nyt vain mainitsen sen tässä koska se liittyy tämän päivän aiheeseen.

Acediaa kuvataan ”sielun halvaukseksi”. Se on ikävystymistä, kyllästymistä, ilottomuutta. Se on sitä tunnetta, jonka vallassa Kettusen kappaleen mies istuu ruuhkassa, tuulisena syyskuun tiistaina ja jolla on mielessään ihan tavalliset murheet  vaikka se on ”ihan fine, vähän väsynyt vain”.

Acediasta ovat kärsineet monet maailman merkittävimmistä ihmisistä, jopa Äiti Teresa, joten olemme hyvässä seurassa. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Haluan nyt lopettaa tämän kirjoituksen hiljaiseen hetkeen, sen nuoren naisen muistoksi, joka ilahdutti maailmaa olemassaolollaan meidän näkökulmastamme katsottuna aivan liian lyhyen hetken.

Kuunnellaan Kettusen biisi. Annetaan kyynelten tulla. Kun ne tulevat, ne pyyhkivät acedian hetkeksi pois. Tilalle nousee se, mistä Kathleen Morris kirjassaan puhuu ja mitä englanniksi kutsutaan sanalla grace. Sille ei ole suomenkielistä vastinetta.

Minä kutsun sitä ihmeelliseksi valoksi.