Sain kaveriltani whatsappiin aina silloin tällöin kierrossa olevan muistutuksen, miten paljon reippaampia me vanhat olimme nuoruudessamme kuin nämä nykyajan nuoret nykyään.
Meillä ei ollut turvavöitä eikä pyöräkypäriä eikä kukaan vahtinut meitä uimarannalla.
Vanhemmat polttivat tupakkaa, jopa autossa, emmekä saaneet sanoa heille vastaan ja jos sanoimme, saimme remmistä tai ainakin luunappeja. Nykynuoret eivät enää edes tiedä, mitä ne ovat.
Eikä ollut älypuhelimia eikä kahden litran limsapulloja eikä koulupsykologeja.
Ja silti me pysyimme hengissä ja pärjäsimme ja rakensimme tätä maata sellaiseksi hyvinvointionnelaksi kuin se nyt on.
Kiitos meidän vanhojen kaikki on nyt niin hienosti tai olisi, jos nuoret eivät olisi niin heikkoja ja ylipainoisia.
Niillä on kaikilla nykyään joku diagnoosi. Ja lääkitys. Mitään ei jakseta eikä viitsitä.
Kauhun tasapaino
70-luvussa oli kieltämättä hyvääkin.
Silloin osattiin esimerkiksi vetelehtiä.
Isäni tuli aina neljältä töistä kotiin. TV-ohjelmat alkoivat muistaakseni seitsemältä ja kestivät kymmeneen. Neljän ja seitsemän jälkeen isä ei muistaakseni tehnyt yhtään mitään.
Hän makasi sohvalla.
Äiti ei ehtinyt, koska hänellä oli paljon taloustöitä ja vähäisesti kodinkoneita. Pyykki pestiin alakerran pesutuvassa, jossa äiti viettikin paljon aikaa. Hän sanoi kerran viihtyvänsä siellä, omissa oloissaan, paremmin kuin kotona.
Minä vietin aikaani Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa. Luin klassikoita. Se kuulostaa hienolta ja olihan se. Mutta syy kirjastossa oleiluun ei ollut niinkään maailmankirjallisuus vaan se, että kotona oli usein raskas tunnelma. Kirjasto oli pakopaikka.
Isäni oli sotaveteraani ja hänen sotatraumansa näkyi perhe-elämässämme monin tavoin. Oli ajoittaista juopottelua. Hallitsemattomia raivokohtauksia. Huutamista. Mielentilan vaihteluita. Nimetöntä ahdistusta.
Viina ja vaitiolo
En muista 70-lukua hyvänä aikana.
Se oli minusta kamalaa, likaisen oranssin ja ruskean väristä aikaa. Se oli yksinäistä ja pelottavaa aikaa.
Oli kylmä sota ja jatkuva ydinsodan pelko. Oli energiakriisi. Oli Kekkonen ja suomettuminen ja varovaisuus Neuvostoliiton suhteen.
Olin teininä varma, että maailmanloppu tulisi minun elinaikanani.
Minun nuoruudessani peloista ei kuitenkaan puhuttu.
Ei puhuttu traumoista. Ei homoista. Ei transihmisistä. Ei rasismista. Ei avio-ongelmista. Ei masennuksesta. Ei oikein mistään muusta kuin Peyton Placesta ja urheilukilpailuista ja Urho Kekkosesta.
Olin teininä hirveän ahdistunut, mutta jos olisin sanonut siitä isälle niin…no, en voi kuvitella että olisin edes kertonut hänelle tunteistani enkä mitä hän olisi minulle vastannut.
Kouluun mentiin missä kunnossa tahansa. Siellä oli pärjättävä, pärjäsi tai ei. Niitä, jotka sortuivat, kiusasivat sekä koulukaverit että opettajat.
Yksi helpotus sentään oli tarjolla, ainakin miehille: alkoholi.
Miehet saivat vapaasti juoda viinaa tilanteessa kuin tilanteessa. Kännissä sai mennä töihinkin vaikka olisi ollut presidentti tai pääministeri tai oppikoulun rehtori. Meidän rehtorimme oli kerran niin humalassa, että joutui pitämään kiinni karttatelineestä pysyäkseen pystyssä.
Kun kerroin tästä kotona, isä suuttui. Minulle. Miten kehtasin arvostella kaupunkimme arvostettua merkkihenkilöä???
Hyvien ihmisten juhla?
Kun katson ikäluokkaani, noin kuusikymppisiä, en ole varma, voiko meitä pitää minään valiojoukkona.
Monet meistä ovat ajaneet itsensä piippuun töissä.
Monet meistä ovat tehneet vuosikymmeniä työtä, jota ovat inhonneet, koska he ovat halunneet rakentaa itselleen sellaisen keskiluokkaisen elämäntavan, jota meidät kasvatettiin tavoittelemaan.
Omistusasunto. Sohvakalusto. Kirjahylly. Kesämökki. Auto. Kultainen noutaja. Kesälomat Teneriffalla.
Vaihtoehtoja ei oikein ollut.
Elämästä tuli uuvuttavaa rasti rastilta suunnistamista ja oman edun tavoittelemista.
Seuraus: monet meistä juovat liikaa. Monet meistä syövät liikaa. Monet meistä ovat eronneet liitoistaan. Luontokato ja ilmastonmuutos ovat kiihtyneet meidän aikuisvuosinamme.
Me olemme epäonnistuneet ainakin kestävän kehityksen suhteen: maapallo on monessa suhteessa huonommassa jamassa, kuin se oli silloin, kun me saimme sen hoitaaksemme.
En siis paukuttelisi tässä henkseleitäni vaikka minulla sellaiset olisikin.
Vaan pyytäisin anteeksi.
Ja sitten antaisin meille anteeksi, koska meidät kasvatettiin väärin. Meidät kasvattivat ihmiset, jotka oli myös kasvatettu väärin.
Mutta jotenkin me nykynuorten vanhemmat olemme onnistuneet katkaisemaan huonon kasvatuksen kierteen. Onko se meidän ansiotamme, en tiedä. Ehkä pitkään jatkunut kehityssuunta vain on tullut ääripisteeseensä.
Joka tapauksessa meidän lapsemme ovat paljon avoimempia ja suvaitsevaisempia rikkinäisyyttä, kipua ja moninaisuutta kohtaan. He uskaltavat kertoa tunteistaan. Jos he eivät jaksa, he eivät teeskentele jaksavansa, kuten heitä edeltävät sukupolvet.
Philomena Cunk ja hullut ihmiset
Ensimmäinen askel paranemisessa on myöntää, että on sairas. Minusta tuntuu, että se tapahtuu kollektiivisesti nyt.
Se tuska ja ahdistus ja pelko ja suru, jota on sukupolvesta toiseen pidätelty, tulee nyt esiin. Siksi kaikki tuntuvat olevan niin sekaisin. Kaikki tuntuu romahtavan.
Olen katsonut viimepäivät Netflixin hulvatonta ”dokumenttisarjaa” Cunk on Earth. Reportteri Philomena Cunk käy siinä läpi ihmiskunnan historiaa asiantuntijoiden kanssa. Ohjelman tarkoitus on olla hauska. Ja hauska Philomena onkin. Mutta se, mikä ei ole hauskaa, on ihmiskunnan historia. Se on karmeaa tarinaa väkivallasta, vallanhimosta, ahneudesta, julmuudesta.
Philomenan tyhmät kysymykset jotenkin erityisesti valaisevat sitä tosiasiaa, että me ihmiset olemme ensisijaisesti hulluja. Olemme kyllä saaneet aikaiseksi huikeaa taidetta ja keksintöjä ja juuri siksi on mahdotonta ymmärtää, miksi me olemme myös saaneet aikaiseksi aivan hirveää kärsimystä ja karmean sotkun.
Onneksi ihmiset tuntuvat sukupolvi sukupolvelta viisastuvan. Olen siis optimisti. 70-luku on takana. Edessä jotain, mitä emme edes osaa kuvitella. Mutta kuten joku viisas on sanonut, tulevaisuus ei tapahdu. Se pitää tehdä. Sen tekeminen on tulevien sukupolvien tehtävä.
Onneksi.
Kuva: helsinkikuvia.fi