Iso äitiys

Minusta tuli mummo reilu vuosi sitten, laskiaissunnuntaina, noin puolen päivän aikaan.

Silloin sain tietää tyttäreni olevan raskaana.

Olin juuri tullut yökylästä erään mieshenkilön luota ja kun tytär kertoi, että hänellä on asiaa, ensimmäinen ajatukseni oli, että jotain kauheaa on tapahtunut.

Minut on nimittäin kasvatettu aina pelkäämään pahinta.

Kun hän sitten kertoi iloiset uutiset, muistan selvästi tämän: olin hetken ajattomuuden ja paikattomuuden tilassa.

Oli kuin saamani tieto olisi hetken lepattanut perhosena ympärilläni laskeutumatta minnekään.

Ja sitten minusta tuli mummo.

Katsoin tytärtäni. Hänkin oli muuttunut. Hänestä oli tullut äiti.

Tämä ihmeellinen solunjakautuminen oli siirtänyt meidät sukupolvien järjestelmässä uusille paikoille.

Tajusin tämän tosin vasta myöhemmin. Tajusin, että äidiksi ei tulla kun lapsi syntyy vaan kun lapsi niin sanotusti ilmoittaa tulostaan.

Ja mummoksi tullaan, kun saadaan tietää, että lapsi on tulossa. Muutos tapahtuu silloin. Planeetat siirtyvät silloin uusiin asemiin. Uusi ajanlasku alkaa. Uusi tietoisuus on kehittymässä eikä sellaista ole koskaan ollut tässä maailmankaikkeudessa eikä tule olemaankaan. 

Ihanuuden kamaluus

Kun naiset kertovat isoäidiksi tulostaan, he yleensä kuvaavat tilannetta ihanaksi ja onnelliseksi.

Minun tunteeni, sitten kun aloin saada niistä kiinni, olivat sekavat.

Ensimmäinen tunne oli huoli. Olin itseasiassa kauhuissani. Miten tytär selviää synnytyksestä!!!!

Mielikuva tyttärestäni synnytyskivuissa oli niin kauhea, että työnsin sen heti pois mielestäni.

Sen paikalle työntyi vaatimus: Nyt minun on unohdettava kaikki pelkoni ja traumani ja otettava kiinni siitä vahvuudesta, joka on tallennettu naisten perimään.

Minun on nyt oltava se mänty, josta tytär voi ottaa kiinni, kun hän tarvitsee tukea.

Minä en voi horjua.

Minä en saa horjua.

En tiennyt sitä vielä silloin, mutta tätä mäntyä on jo tarvittu monta kertaa.

Nämä ajatukset veivät muutaman sekunnin.

Sitten aloimme kaikki hyppiä ylös alas ja kiljua. Itkimme. Halasimme toisiamme. Istuimme alas ja söimme hernekeittoa ja laskiaispullia.

Kaikki oli ihanaa ja järkyttävää.

Kotiin ajellessamme vanhempi poikani sanoi minulle, että nyt kaikki on muuttunut. Mikään ei ole kuin ennen.

Ei niin, ajattelin.

Tunnustelin sanaa mummo. Niin pullamössönmakuinen kuin se olikin, maistui se myös hieman ummehtuneelta.

Olin aina ajatellut haluavani mummoksi mutta pakko oli myöntää, että se mielikuva mummosta, joka minulla oli, ei aivan vastannut sitä, millainen minä halusin olla tai millainen tunsin olevani.

Millainen sitten tunsin olevani?

Millainen halusin olla?

Olinko nyt ensisijaisesti mummo vai olinko yhä se henkilö, joka olin aina tuntenut olevani?

Tajusin, että omien lasteni kasvettua äiti-roolini oli siirtynyt taka-alalle. En useinkaan enää muista olevani kenenkään äiti, koska minun on vaikea ymmärtää joskus synnyttäneeni nämä itsenäiset aikuiset ihmiset.

Nuorin poikani on 190 cm pitkä ja parrakas. Kun juttelemme, minun on katsottava yläviistoon. En tiedä juuri mitään hänen ajatuksistaan, vaikka asumme toistaiseksi samassa talossa. Joskus minusta tuntuu oudolta kun hän kutsuu minua äidiksi.

Meidän kummankin Converset ovat eteisessä rinnakkain.

Mutta nyt tässä maailmassa on pieni ihminen, jonka mummo kiistämättä olen.

Mummous on jotenkin pyhä tehtävä. Se on minua isompi tehtävä. Havaitsen tuntevani hartautta ja nöyryyttä tämän tehtävän edessä.

Ryhävalasnaaraat ovat muuten ainoita nisäkkäitä, jotka elävät suvunjatkamistehtävänsä jälkeen yhtä kauan kuin ihmisnaaraatkin. Tutkijat ovat havainneet, että valasmummoilla on tärkeä tehtävä parvessaan. Ne huolehtivat erityisesti miespuolisista parvensa jäsenistä. Mummovalailla on elämänkokemusta, johtamistaitoja ja tietoa, jota nuoremmat tarvitsevat selvitäkseen.

Parvet, joissa on mummovalaita, selviävät  muita paremmin.

Valaat eivät varmaankaan pohdiskele syntyjä syviä kuten ihmiset, ja joku osa minussakin haluaa ohittaa pohdiskelut ja vain olla se mummo, jonka pieni tyttö nimeltä Lili ansaitsee.

Oli se sitten ihan mitä tahansa.

P.S. Blogin kuva on valokuva isäni äidistä Tyynestä. Hän oli vanhanaikainen arvokas mummo hiusverkkoineen, pitsikäsineineen ja silkkileninkeineen. Äidinäitini Alma olikin sitten maalaismummu ruudullisine esiliinoineen, virsikirjoneen ja nutturoineen. Mutta heistä enemmän myöhemmin.

ARKISTO: