Keväällä 1984 sain päähäni hakea silloiseen Taideteolliseen korkeakouluun.
Minulla ei olisi pitänyt olla niihin kisoihin mitään asiaa, mutta särjettyäni sydämeni erään kilpapurjehdusta harrastaneen filosofian opiskelijan takia olin vähän aikaisemmin saanut päähäni osallistua Pauligin huvilassa järjestetylle elävän mallin piirtämiskurssille.
Ajattelin, että piirtäminen olisi terapiaa.
Ja olihan se. Voimauduin niin, että päätin hakea siitä vaan taideteolliseen.
Kolmivaiheiset pääsykokeet kestivät tuolloin viikon. Joka välissä karsittiin. Selvisin loppukilpailuun asti mutta en uskonut mahdollisuuksiini, koska kilpatoverini olivat minua niin paljon parempia.
Kun karsintakurssi oli ohi, menin kotiin ja aloin vimmaisesti piirtää. Ajattelin raivopäisenä, että näytän niille vielä! Minusta tulee vielä JOTAIN!
Ihmeekseni minut hyväksyttiin. Luultavasti vahingossa, koska se koulu ei ollut minun paikkani.
Mutta ehkä vielä enemmän minua ihmetytti se energia, joka oletetusta pääsykoekatastrofista seurasi. Minut valtasi tunne, että pystyn mihin tahansa.
Minulla on samanlainen tunne nyt, kun kaikki ympärilläni repivät hiuksiaan ja surevat kuin Raamatun Raakel kuolleita lapsiaan.
Olen parhaimmillani kriisitilanteissa! On kuin se voima, joka muista pakenee, siirtyisi minuun.
Kirjoitan tätä erityisesti sinulle, jonka T:n voitto on syössyt epätoivon kuiluun.
Have no fear, Kati is here!
Muista, että vaikka iskisi rutto tai kolmas maailmansota, on pistettävä jalkaa toisen eteen ja mentävä eteenpäin.
Koska aina on menty.
T:n voitto tulee varmasti johtamaan kamaliin asioihin. Mutta koko ajan maailmassa tulee tapahtumaan myös hyviä asioita.
Ja meistä riippuu, kuinka paljon ja kuinka hyviä.
Nyt on tunteet niin pinnassa, että kaikilla on lupa itkeä ja surra ja kaivautua säkkiin ja ripotella tuhkaa päälleen.
Mutta sitten kuivataan kyyneleet ja mennään eteenpäin. Aletaan toimia. Osoitetaan, että rakkaus on vihaa voimallisempi ja yhdessä pystymme mihin vaan.
Eteenpäin, siis.
Tein pienen meditaation hermoja tyynnyttämään. Kuunnelkaa se, jos/kun ahdistaa. Ja muistakaa, että ette ole yksin.
Kati, always here 💕