Tänä sateisena perjantaina olen lähdössä ystäväni äidin hautajaisiin.
Hän kuoli 90-vuotiaana nukkuessaan, omassa sängyssään. Hän oli ihastuttava ihminen ja olen iloinen, että sain tuntea hänet 40 vuotta.
Tunnen kesäisin yleensä suurta haikeutta. Se on kuin allegoria elämästä, kukkimisen ja kuihtumisen vuorottelua.
Kun katselee täyteen loistoonsa puhjennutta pioninkukkaa, tuntee samalla surua siitä, että se on siinä vain hetken. Sitä haluaisi jotenkin säilöä kukkimisen mutta eihän se onnistu.
Henkisesti valveutunut ihminen pystyy keskittymään kukkaloistoon täysillä koska hän osaa elää hetkessä. Minulle se on vaikeaa. Tieto siitä, että kaikesta on luovuttava, on jatkuvasti jossain mieleni pohjalla.
Pitkään kamppailin henkistä kehittymättömyyttäni vastaan mutta nyt olen antanut periksi. En enää yritä olla parempi kuin olen.
Tammikuussa ilmestyvä kirjani ”Vastustamaton. Elämän ei tarvitse olla niin hemmetin raskasta” onkin synninpäästö ihmiselle, joka ei ole henkisesti kovin edistynyt.
Olen antanut itselleni luvan tuntea juuri ne tunteet, jotka tunnen. En yritä olla onnellisempi kuin olen. Jos tunnen haikeutta, istun haikeuden vieressä kuin se olisi viimeisiään vetelevä pioninkukka.
Olen havainnut Universumin (tai Jumalan tai miksi tätä ensimmäistä liikuttajaa nyt kutsutaankin) olevan minulle hyvin armollinen. Hyviä asioita tuntuu tapahtuvan erityisesti silloin, kun olen oikein lannistunut.
Kuolema tuntuu kauhealta mutta miksi se oikeastaan tuntuu kauhealta? Sehän on väistämätön seuraus siitä, että on saanut syntyä.
Puutarhaliikkeet ovat alkukesäisin täynnä innokkaita puutarhureita, jotka käyttävät paljon rahaa istuttaakseen pihalleen kukkia ja kasveja – jotka ennen pitkää kuihtuvat ja kuolevat pois. Me hankimme lemmikkejä, vaikka tiedämme, että meidän on niistä kerran luovuttava. Me lähdemme matkoille, vaikka tiedämme niiden päättyvän.
Kaiken tämän me teemme, koska se hetki, kun kukat kukkivat, lemmikit lämmittävät kylkeämme ja kun istumme syömässä gelatoa italialaisella piazzalla iltapäiväauringon punaisessa paahteessa on niin….elämällinen. Täynnä elämää. Täynnä Qita ja Pranaa ja Pyhää Henkeä.
Elämästä pitää siksi ottaa kaikki irti. Siitä on imettävä mehut kuin kypsästä mangosta ja antaa makeuden viipyä kielellä niin kauan kuin se siinä on.
Sinikka Nopolan kirjassa ”Se on myähästä ny” Likka pohtii, miksei hän pääse kesän ytimeen. Hän katselee parvekkeeltaan, kun muut syövät mansikoita ja jäätelöä. Hän vain ei pääse mystisestä kesäkokemuksesta osalliseksi, vaikka miten yrittää.
Minä tiedän miksi.
Hän yrittää.
Elämän ytimeen nimittäin pääsee se, joka lakkaa yrittämästä.
Tämä on meistä useimmille niin vaikeaa, että lakkaamme yrittämästä vasta kun emme enää voi yrittää, eli olemme kuolleet. Siksi kuolema paitsi pelottaa, myös kiehtoo. Monet haluavat kuolla ennen aikojaan, koska eivät enää jaksa yrittää.
Mutta kuten Esther Hicks viisaasti sanoo, ei tarvitse odottaa kuolemaansa saakka. Yrittämisestä voi päästää irti jo eläessään.
Kesä on tässä ja nyt. Elämä on tässä ja nyt. Pionit ovat tässä ja nyt. Parasta ottaa ne vastaan ja hyväksyä se haikeus, jota niiden vääjäämättömästä menettämisestä tunnemme.
Elämän ei tarvitse olla niin hemmetin raskasta.