Kiiras päivä

Aktivisti A.J. Muste (kuvassa) tuli tunnetuksi Vietnamin sodan vastaisesta protestistaan. Hän seisoi Valkoisen talon edessä kynttilän kanssa yö toisensa jälkeen. 

“Luuletko, että tuo tulee muuttamaan maailmaa”, häneltä kysyttiin. “En tee tätä siksi, että muuttaisin maailmaa vaan siksi, ettei maailma muuttaisi minua”, hän vastasi. 

Kirjoitan tätä kiirastorstaina. Sana ”kiiras” tarkoittaa tuskaista.

Kuuntelin eilen koiralenkilläni We Can Do Hard Things -podcastin jakson, jossa keskusteltiin surusta. Kuulin siinä ensimmäistä kertaa A.J.Mustesta ja hänen aktivismistaan.

Podcastin takana on menestyskirjailija ja aktivisti Glennon Doyle sekä hänen puolisonsa Abby ja siskonsa Amanda.

Glennon ei ole ansiotta menestynyt. Hän on viisas ja rohkea.

Vaatii erityistä rohkeutta tunnustaa oma heikkoutensa, rikkinäisyytensä, surunsa.

Glennon puhui podcastissa todella viisaita. 

Kuten, että meidän jokaisen sisällä on suru jo tehdasasetuksena. Siellä asuu tietoisuus kaiken väliaikaisuudesta, luopumisen pakosta, ikävästä. 

Voimme valita, menemmekö suruun vai välttelemmekö ja kierrämmekö sitä. Jälkimmäinen johtaa jumiin ja pahimmillaan elämättömään elämään. Edellinen taas kasvuun, muutokseen.

Suru on meissä hyvästä syystä. Se jäytää meitä, jotta jokin muuttuisi. Jotta me muuttuisimme. Suru on muutosvoima. 

Surun kuoppa

Surullinen ihminen voi olla liian lamaantunut ja väsynyt toimiakseen. Mutta esimerkiksi Glennonista se teki lopulta aktivistin. Ja A.J.Mustesta. Ja Greta Thunbergista. Ja myös minusta. 

Kun kulkee surua kohti, tulee omaksi itsekseen, enemmän ihmiseksi, sanoo podcastissa Abby. Suru on kohtaamispaikka. Se on se kuoppa, jossa voi aidosti kohdata toisen ihmisen. 

Minäkin uskon tähän. Olen aina tuntenut olevani itkiessäni se, joka todella olen. Itku ikäänkuin pyyhkii naamarin kasvoilta ja puhdistaa. Siksi kyyneliä kutsutaan parantavaksi vedeksi. 

Esther Hicksin kanavoima henkienergia Abraham taas sanoo, että itkeminen on resistanssin, vastustamisen,  purkautumista. Antautumista. 

Alkukipu

Ensimmäisessä kirjassani Lyhyt matka perille puhun alkukivusta, joka on juuri tuota Glennonin surua:

Alkukipu on valmiiksi olemassa jossain tietoisuuden uumenissa. Se nousee sieltä kuin usva yöllä, ennakoimatta, yllättäen, levittämään hyistä huuruaan. Se on jonkinlainen pelkoa edeltävä tunnetila. Se on sekavaa ja tunnerajat ylittävää mustuutta, jolla on vain yksi selkeä ominaisuus: se on täydellistä, absoluuttista rakkauden puutetta. Sillä on toinenkin nimi: helvetti. 

Kirjoitan vielä että:

Absoluuttisessa pimeydessä ollessaan ihminen on herkimmillään. Hän ei teeskentele, koska sellaiseen ei ole voimia. Hän on avohaava. Hän on itku. Hän on alkueläin. Yksisoluinen. 

Sufirunoilija Rumi on sanonut, että valo tulee sisällemme haavojemme kautta. Haavoja, kipuja ja suruja ei siksi pitäisi paeta, vaan ne pitäisi tuntea, pohjia myöten. Vasta kun on päässyt kivun ytimeen, voi löytää sieltä tien ulos. 

Kuten sanoin, alkukipu voi tuntua samalta kuin syvä masennus. Aivan varmasti alkukivun laukaiseman reaktion kemiallinen vaikutus on sama kuin masennuksen. Samat aivojen osat ovat hälytystilassa. Luullakseni monia alkukivussa kärvisteleviä lääkitään masennuslääkkein ja yritetään terapoida takaisin työkuntoisiksi. Meidän kulttuurimme kipukynnys on matala. 

Niin hirveää kuin alkukipu onkin, sillä on eräs armelias piirre. Toisin kuin Raamatun helvetti, se ei kestä ikuisesti. On olemassa tapoja saada se poistumaan – yhdellä ehdolla. On uskottava siihen, että vaikka alkukivun voima on sukua maanjäristysten, hyökyaaltojen ja hirmumyrskyjen voimalle, se ei sittenkään ole suurin mahti maailmankaikkeudessa. On olemassa eräs suurempi. 

Rakkaus. 

Glennon kutsuu surua (sadness) jumalisuudeksi (godness). Se on jotenkin lohdullisesti sanottu. 

Tänä kiiraana päivänä on lupa istua surun kanssa. Nyt saa surra oikein olan takaa. Glennonin mukaan ihminen kyllä ennen pitkää, tarpeeksi surtuaan,  nousee surun suosta ja alkaa tehdä rohkeita asioita, sellaisia, joita ei koskaan uskonut uskaltavansa tehdä. Suru vapauttaa. 

Minäkin tunnen itseni nyt, niin paljon surtuani, todella rohkeaksi. En enää pelkää suruani vaan annan sille sen tilan, jonka se ottaa. Se on aina osa minua. Ei se minnekään mene. Kun tajusin tuon, rauhoituin. Ja sitten minut valtasi vimma tehdä maailmasta parempi paikka muille surullisille. 

Sillä tiellä minä olen nyt.