Kun Helka-tätini kuoli, äitini otti uutisen vastaan kateellisena.
”No nyt se Helkakin lähti”, hän huokasi. ”Enkä minä vaan pääse täältä”.
Nauroimme hänen reaktiolleen. Hän puhui kuolemasta kuin jostain unelmamatkasta eksoottiseen lomakohteeseen.
Kuolema. Mikä kauhea ja kiehtova sana!
Katsoin hiljattain Disneyn elokuvan Coco. Se on paitsi yksi parhaista piirroselokuvista ikinä, myös loistava elokuva kuolemasta.
Coco sijoittuu Meksikoon ja Pyhäinmiesten päivään, joka siellä tunnetaan nimellä Kuolleiden Päivä (Dia de los Muertos). Silloin juhlitaan kuolleita. Nimenomaan juhlitaan.
Edesmenneille rakennetaan alttareita, joihin asetellaan heidän lempitavaroitaan ja kaikenlaista kuolemakrääsää, kuten sokerista valmistettuja pääkalloja, paperimassasta muovailtuja luurankoja ja silkkipaperista leikattuja värikkäitä lippuja, joilla juhlitaan kuolemaa.
Olen viettänyt yhden kuolleiden päivän Meksikossa, Guadalajarassa. Muistan erityisesti nuorelle pojalle pystytetyn alttarin, jonne oli laitettu näytille hänen tietokonepelinsä ja lenkkarinsa. Se yhtä aikaa kauhistutti ja ilahdutti.
Poika on kuollut! Eläköön hänen elämänsä!
Ja sitten juotiin tequilaa ja tanssittiin haudoilla.
En ole tutkinut asiaa, mutta arvelen, että kuolleiden päivän tarkoitus on rohkaista meitä elämään kuolemaa pelkäämättä. Lisäksi se auttaa meitä ymmärtämään, että läheisemme eivät kuoltuaan poistu elämästämme vaan ovat pysyviä pistoja sukumme ristipistokankaalla.
Kuolemanpelko on luonnollista, koska emme tiedä, mitä kuollessa tapahtuu. Siitä huolimatta suuri joukko ihmisiä haluaa kuolla. Kuolemaa pelätään mutta kuolema myös houkuttaa, koska tietääksemme kuolleilta ei vaadita mitään.
Kuolemanpelko on elämänpelkoa, sanoi Mark Twain. Se estää meitä elämästä täyttä elämää. Miten pelosta pääsisi eroon?
Asiaa auttaisi, jos suhtautuisimme kuolleisiin kuten meksikolaiset. Heidän vainajansa eivät katoa jäljettömiin siirryttyään ”tuonilmaisiin”, kuten muinaiset suomalaiset asian ilmaisivat. Siellä ne tuonilmaisissa bailaavat ja pitävät meitä silmällä.
Kaikki meistä eivät voi uskoa kuolemanjälkeiseen elämään mutta ei ehkä tarvitsekaan. Riittää kun ajattelee kuoleman sellaisena, kuin se puhtaasta biologisesta näkökulmasta on: olemattomuutena. Ja olemattomuudessa on monia hyviä puolia. Esimerkiksi se, ettei siinä ei ole mitään pelottavaa.
Nuori tubettaja Claire Wineland sairasti kystistä fibroosia ja eli koko elämänsä kuolemansairaana. Hän totesi kerran, että kuolemaa paljon pelottavampaa on mennä verkkopankkiin katsomaan, onko siellä tarpeeksi rahaa vuokraan.
Claire kuoli 22-vuotiaana keuhkojensiirtoleikkauksen komplikaatioon. Hän on yksi lempiajattelijoitani ja siksi mainitsen hänet muutamaan otteeseen Iso ajatus -kirjassani. Hän nauroi kuolemalle mutta oli myös tarpeeksi rohkea itkeäkseen.
Yksi lempirunoistani on Bill Collinsin ”The Dead” (Kuolleet). Siinä taivaalla kohti ikuisuutta soutavat kuolleet katselevat meitä eläviä veneidensä lasipohjan läpi.
”He katselevat alhaalla maanpäällä liikkuvia päälakiamme.
Ja kun me käymme lepäämään niitylle tai sohvalle,
Pitkien lämpimien iltapäivien huumaamina,
He luulevat meidän katsovan heitä
Ja silloin he nostavat aironsa ja vaikenevat
Ja odottavat, kuin vanhemmat, että vihdoin sulkisimme silmämme”.
Koska emme tiedä kuolemasta mitään, meillä on vapaus ajatella siitä, mitä haluamme. Minä seuraan mielelläni Bill Collinsin ajatuksenjuoksua. Käyn nyt nurmikolle lepäämään ja ajattelen, että esi-isäni lasipohjaveneissään lipuvat taivaan sinessä ja valvovat untani.
Se on niin ihanan lohdullinen ajatus.
(Bill Collinsin runon käännös minun)