Kuvittele, että olet juhlissa, jonka kaikki vieraat ovat aikaisempia versioita sinusta.
Olet siis paikalla eri ikäisenä.
Siellä on lapsisinä, ja teinisinä ja opiskelijasinä ja sitten siellä on se sinä, jota et lainkaan haluaisi tavata.
Se sinä, joka on tehnyt jotain, jota olet jälkeenpäin eniten katunut.
Sen sinän tavatessasi et enää muista muita versioita itsestäsi.
Muut sinät katsovat pettyneenä sinun ja tämän epäonnistuneen sinän keskustelua.
Heidän on vaikeaa käsittää, miksi sinä juttelet juuri sen sinän kanssa vaikka paikalla on niin monta kiinnostavampaa sinää.
Siellä on sinuja, jotka ovat onnistuneet ja menestyneet ja tuoneet iloa lähimmäisilleen.
Mutta sinä et välitä heistä. Koko huomiosi on kiinnittynyt tähän versioon itsestäsi. Inhoat häntä. Halveksit häntä. Toivoisit, ettei häntä olisi olemassa.
Näin meidän mielemme toimii.
Me emme saa epäonnistunutta minäämme katoamaan eikä sitä siksi kannata yrittääkään. Parempi ratkaisu on halata häntä, antaa anteeksi ja lopuksi kiittää.
Hän on opettanut sinulle enemmän kuin muut yhteensä.
Hänen ansiostaan olet ehkä joutunut nöyrtymään ja pyytämään apua. Hänen ansiostaan olet nyt empaattisempi. Hänen ansiostaan yrität olla nyt parempi ihminen.
Eräs minun menneisyyteni minä on toiminut tavalla, josta on seurannut nykyiselle minälleni suurta kärsimystä. Minun on vaikeaa olla ajattelematta sitä.
Mutta kun asia tulee mieleeni, lähden kutsuille, joissa tiedän tapaavani sen minän, joka toimi niin kuin toimi.
Me juttelemme. Hän kertoo, miksi teki niin kuin teki. Kuuntelen häntä. Katson häntä myötätuntoisesti.
”Parhaasi yritit”, sanon hänelle. ”En kanna kaunaa”, lisään ja se on puoliksi totta.
Lähtiessäni juhlista toivon, etten enää tapaisi tätä versiota itsestäni, mutta tiedän sen olevan turha toive.
Tapaan hänet aina uudestaan, kunnes pystyn antamaan hänelle kokonaan anteeksi.
Siihen saattaa mennä jonkin aikaa.
Mutta jonain päivänä menen juhliin, ja tapaan sen minän, joka antoi mokanneelle minälleni anteeksi. Ja me nostamme maljan mokanneen minän muistolle. Olemme hänelle kiitollisia.
Sillä ilman häntä meitä kumpaakaan ei olisi olemassa.
(Tämän kirjoituksen idea on lainattu Mark Mansonin blogikirjoituksesta ).