Lapsena ajattelin, että vanhuus on varmaan kamalaa koska vanhat tietävät kuolevansa pian.
8-vuotias Kati piti 61-vuotiasta aika vanhana ja vanhojahan sen ikäiset 60-luvulla olivatkin. Ja vaikka eliniänodote on kasvanut 50 vuodessa noin 30 vuotta, se ei ole juuri vaikuttanut siihen, miten ikään suhtaudumme.
Kuusikymppinen on vanha edelleen.
Ajattelen kuolemaa melko harvoin vaikka tiedän, että kuolevaisuus olisi hyvä pitää mielessä.
Mutta emmehän me pidä. Elämme kuin emme koskaan kuolisi koskakuoleminen pelottaa.
Miksi?
Ehkä siksi, että se on mysteeri. Olen kuusi kertaa ollut läsnä syntymän hetkellä mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään kuolevan.
Pidän kuolemaa ihmeenä. Ihminen on elävä, ajatteleva ja itsestään tietoinen organismi kunnes yhtäkkiä muuttuu tiedottomaksi solukasaksi. Mitä silloin oikein tapahtuu?
Steve Jobsin viimeiset sanat olivat kuulemma haltioituneet “No vau!” Näkikö hän jotain liukuessaan rajan yli?
Tämän sunnuntain Hengenmenoissa kuolemantutkija, Miia Kontro kertoo kirjastaan Portilla. Se perustuu ihmisten kuolemanrajakokemuksiin.
Miia ei pelkää kuolemaa. Hän kertoo odottavansa sitä mielenkiinnolla.
Kun äitini joitain vuosia sitten kuuli kälynsä kuolemasta, hän puuskahti: “No nyt se Helkakin pääsi pois täältä!”. Äänessä oli selvää kateutta, kuin Helka olisi päässyt unelmiensa lomamatkalle.
Ehkä hän pääsikin?
Entä jos suhtautuisimme kuolemaamme kuin se olisi jotain, jota kannattaa odottaa? Kuin se olisi elämästä valmistumisen juhla?
Kun kuolemme, elämämme on tullut valmiiksi. Voi tuntua, että se jää kesken mutta minä uskon, että kaikkien elämä on juuri oikean pituinen. Se on valmis, kun kuolemme, oli se pitkä tai lyhyt.
Miksi sitä siis oikeastaan pelkäisi?
Kippis kuolemalle!