Furbo on italiaa ja tarkoittaa ovelaa, viekasta, ehkä hieman epärehellistäkin.
Suomalaisten kansansatujen sankarikettu Mikko Repolainen on tyypillinen furbo.
Mikko selviää koettelemuksista nokkeluutensa avulla. Hän ei surkuttele kohtaloaan vaan ratkaisee neuvokkaasti ja rohkeasti haasteensa.
Eräs ystäväni kehotti minua furboilemaan. Hänen mielestään olen liian kiltti, suorastaan masokistinen.
Joskus pitää vähän etuilla jonossa ja pitää kiinni eduistaan, hän sanoi.
”Furbismi on vähän samaa kuin italialainen liikenne entisaikaan. Parhaimmillaan se on kuin tanssia. Kukaan ei kärsi, sääntöjäykkyyttä vain vähän loivennetaan kuten rintamamiehet tekivät sodassa. Se oli tärkeä syy suomalaiseen taistelukuntoon”.
Jäin miettimään furboilua.
Naisilla on taipumusta vääränlaiseen tunnollisuuteen ja kiltteyteen. Ehkä todellakin olisi hyvä olla välillä vähän furbo. Tai naisesta jos puhutaan, niin ehkä furba.
Olen viime aikoina pohdiskellut elämäämme metsästäjäkerälijän näkökulmasta. Sellaisiahan me aivoiltamme yhä olemme.
Metsässä ei pärjää, ellei osaa furboilla. Siellä ei voi heittäytyä avuttomaksi. On pakko olla ovelampi kuin saaliinsa.
Mutta ahne ei saa olla. Metsästäjäkeräilijätkään eivät metsästä eivätkä kerää enempää kuin kunakin päivänä tarvitsevat. He eivät varastoi koska luottavat siihen, että saavat aina sen mitä tarvitsevat.
Vankkumaton luottamus elämän kantavuuteen lienee tärkeää furboilussakin. On oikein ottaa se, mitä tarvitsee, koska kaikille on kyllä kaikkea aivan riittävästi.
Mutta on oikein myös jakaa ottamansa niiden kanssa, joilla on vähemmän. Niin tekevät metsästäjäkeräilijätkin.
Ota siis se, mikä sinulle kuuluu äläkä kainostele!