Matkustaminen on hyväksi aivoille. Matkailu opettaa enemmän kuin mikään muu. Matkustaminen kannattaa.
On monia sanontoja, joissa ylistetään matkustamisen ihanuutta. Siksi huomioni kiinnittyi filosofi Agnes Callardin kolumniin The New Yorkerissa, jonka otsikko suomeksi käännettynä kuuluu jotenkin näin: Miksi ei pidä matkustaa. Matkustaminen muuttaa meidät huonommaksi versioksi itsestämme samalla kun se vakuuttaa meidän olevan parhaimmillamme.
Haha, ajattelin. No nyt!
Minä nimittäin inhoan matkustamista ja olen aina kuvitellut olevani ainoa lajissani.
Kolumnisti kertoo tunnetuista matkustamisen inhoajista, kuten Immanuel Kantista, joka ei koskaan poistunut kotikonnuiltaan.
Runoilija Emily Dickinson ei poistunut vuosiin edes kotoaan.
Kirjailija ja filosofi G. K. Chesterton väitti matkustamisen “kaventavan mieltä”.
Toinen filosofi Ralph Waldo Emerson kutsui matkustamista “hölmöjen paratiisiksi”.
Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa, pisti vielä paremmaksi. Hän väitti matkailun olevan niitä varten, joilla ei ole tunteita.
“Vain mielikuvituksen äärimmäinen köyhyys oikeuttaa liikkumaan paikasta toiseen vain, että tuntisi jotain”, hän sanoi.
Tunnen hengenheimolaisuutta näitä suuria ajattelijoita kohtaan.
Me matkustamisen inhoajat olemme pieni vähemmistö, joka ei juuri saa ymmärrystä osakseen eikä se ihme ole, koska meidän kanssamme eläminen on varmasti aika masentavaa.
Sanotaan, että saamme sitä, mitä tilaamme mutta jostain syystä minulle on annettu elämä, johon on sisältynyt paljon matkustamista.
Olen asunut Mosambikissa ja Vanuatulla ja Omanin sulttaanikunnassa. Olen matkustanut monta kertaa maailman ympäri. Voisi siis kysyä, miksi minä kirjoitan tämmöisiä. Olen etuoikeutettu. Olen saanut paitsi nähdä paikkoja, myös asua niissä.
Ja silti.
Olen monta kertaa seissyt jonkun ihmeellisen näkymän äärellä ja yrittänyt saada itseni innostumaan siitä. Yleensä tulos on ollut päinvastainen,
Ensimmäisessä kirjassani Lyhyt matka perille kirjoitin Vanuatun ajoistani näin:
Vein lapset aamuisin kouluun ja katselin auton ikkunasta turkoosia Tyyntämerta. Joka kerta tunsin samaa mykkää hämmästystä. En kyennyt olemaan osa ympärilläni aukeavaa järkyttävää kauneutta. Neljässä vuodessa ei väsy katselemaan parakiitteja, hibiskuksen kukkia ja mustaa korallihiekkaa eikä kuuntelemaan trooppisen sateen piiskausta kattopeltiin. Minä katselin kauneutta kuin astronautti vierasta planeettaa, kypärän lasin läpi.
Matkoilla olen yleensä ulkopuolisuuden tunteen vallassa. Siksi tunsin helpotusta lukiessani Callardin kolumnista, etten ole ainoa.
Moni matkailija on ilmeisesti salaa ihmeissään kyvyttömyydestään kokea kokemuksensa niin kuin pitäisi.
Filosofi Waldo Emerson tunnusti, että visiitti Vatikaaniin jätti hänet oudon välinpitämättömäksi, kun ottaa huomioon, miten vaikuttava paikka se on.
Muistan saman tunteen Mona Lisa-maalauksen edessä. Viktorian putouksilla. Golden gate -sillalla. Kapkaupungin Pöytävuorta katsellessani.
Saapuessani ensimmäisen kerran Pariisiin, koin voimallisen ”Pariisin syndrooman” eli eräänlaisen kulttuurishokin. Se tuntui syvältä pettymykseltä siihen, ettei kovasti odotettu kokemus tuntunutkaan sellaiselta, kuin sen oli etukäteen kuvitellut tuntuvan.
Pariisin syndrooma on ikävä kokemus erityisesti, koska se aiheuttaa häpeää. Mikä minussa on vikana kun en haltioidu kuten muut? Olen kiittämätön! En edes ansaitse eksoottisia elämyksiä, koska en osaa niitä arvostaa.
Lähtemisen vaikeus
Minä en lähtökohtaisesti koskaan halua lähteä minnekään ja tästä on seurannut monenlaista hankaluutta.
Minun on esimerkiksi äärimmäisen vaikeaa ostaa matkalippuja. Matkojen suunnitteleminenkin ahdistaa minua. Kaikki matkustamiseen liittyvä on minulle kummallisen vaikeaa. Pelkään lentämistä. Uuvun siitä kaikesta sähläämisestä, mikä liittyy matkajärjestelyihin ja lentokenttiin ja turvatarkastuksiin jne jne jne
Kun olin mukana projektissa, joka edellytti matkustamista Inariin, vitkuttelin lentolippujen ostamista viime hetkiin. Seuraus: jouduin maksamaan lipuistani paljon enemmän kuin muut.
Jos joku ehdottaa minulle matkaa jonnekin, joudun suorastaan paniikkiin. Siksi koronasulku oli minulle kuin turvallinen rinnakkaisuniversumi, jonne jostain madonreiästä olin vahingossa singahtanut. Silloin oli lupa olla kotona eikä tarvinnut “lähteä”, minnekään – eikä keksiä tekosyitä ollakseen lähtemättä.
Mitä turismi on?
Callardin artikkelin kärki ei itseasiassa kohdistu niinkään matkustamiseen, eli siirtymiseen paikasta toiseen, kuin turismiin.
Joskus on pakko siirtyä paikasta toiseen, esimerkiksi työn tai sodan takia.
Jopa Sokrates, joka ei nauttinut matkustamisesta, joutui matkustamaan osallistuessaan Peloponnesolaissotiin. Mutta se sitten riittikin hänelle.
Ihminen voi päätyä asumaan ja tekemään työtä muissa maissa ja se voi olla rikastuttavaakin. Turismi sen sijaan on toista maata. Se on erikoinen ilmiö. Turismi tarkoittaa vierailua ja usein pelkkää piipahtelua uusissa paikoissa.
Turisti lähtee merta edemmäksi kalaan, ihmettelemään. Sitten hän tulee kotiin matkamuistoineen ja mielellään kertoisi muille, mitä on matkoillaan kokenut.
Aina se ei kannata, vaikka olisi millaisia matkamuistoja esiteltävinään.
Kun olimme lähdössä Mosambikiin kehitysyhteistyöhön, osallistuimme ulkoministeriön valmennuskurssiin. Muistan sieltä vain yhden neuvon:
Kun palaatte takaisin kotiin, älkää olettako, että kukaan olisi kiinnostunut kokemuksistanne. Pitäkää muistonne itsellänne.
Valmentajan neuvo osoittautui oikeaksi.
Silloin (1994) internet oli vasta harvojen temmellyskenttä eikä vielä ollut juuri matkablogeja eikä matkustamiseen erikoistuneita influenssereitakaan.
Mutta nyt on. Matkabloggarit- ja vaikuttajat ovat suosittuja. Heillä on paljon seuraajia. He jakavat auliisti kokemuksiaan – mutta miksi oikeastaan?
Haluavatko he kertoa muista paikoista vai haluavatko he kertoa enemmän itsestään kuin paikoista? Ovatko maisemat ja nähtävyydet vain kuvausrekvisiittaa?
Kiinnostaisiko seuraajia katsella pelkkiä kuvia muista maista vai haluavatko he nähdä ihailemansa vaikuttajan eksoottisissa paikoissa, jotta voivat samastua häneen? Tai kadehtia häntä? Ihailla häntä?
Ihmettely ja sen kohde
Matkustamisen ja turismin sanotaan olevan keino tutustua toisiin kulttuureihin ja muiden maiden kansalaisiin.
Callard kertoo ajasta, jolloin asui työnsä takia jonkin aikaa Pariisissa. Hän kertoo tehneensä siellä pitkiä kävelyretkiä. Pitkin kaupunkia kävellessään hän kertoo tarkkailleensa, jopa tuijottaneensa pariisilaisia. Hän tutki heidän vaatteitaan ja käyttäytymistään. Hän etsi heistä “ranskalaisuutta”.
Ystävystyminen näiden ranskalaisuuden edustajien kanssa osoittautui vaikeaksi, ihmettelijä ja ihmettelyn kohde kun harvoin ystävystyvät.
Turismismilla on “epäinhimillistävä” vaikutus, Callard kirjoittaa. Me suhtaudumme matkakohteissa kohtaamiimme ihmisiin, muukalaisiin, yleensä kuriositeetteina, emme yksilöinä vaan kulttuurinsa edustajina, emmekä siksi saa heihin yhteyttä.
Esimerkiksi kirjojen ja elokuvien kautta saisimme toisissa kulttuureissa eläviin varmasti paremman yhteyden, koska taiteilijat avaavat taiteessaan toisille omaa kokemustaan ihmisenä olemisesta rikkaasti ja syvällisesti. Taide auttaa meitä kohtaamaan toisemme ihmisinä yhteisen ihmisyytemme kautta.
Tämä ajatus on todella kiinnostava! En ole koskaan ajatellut asiaa tuolta kannalta mutta pakko on myöntää, ettei edes neljä vuotta niin eksoottisessa paikassa, kuin Vanuatu, ollut tarpeeksi, jotta olisin nähnyt vanuatulaiset jonain muina kuin vanuatulaisina.
Esimerkiksi kaunokirjallisuus on varmasti paljon tehokkaampi keino tutustua toisissa kulttuureissa eläviin ihmisiin ja kirjaahan voi lukea vaikka omalla sohvalla, lähtemättä minnekään.
Me emme matkustaessamme siis välttämättä opi muista ihmisistä mutta itsestämme saatamme oppiakin. He little knows of England, who only England knows, kuten Radyard Kipling sanoi.
Callard on tosin toista mieltä. Hänestä matkustaminen muuttaa ihmistä paljon vähemmän kuin kuvittelemme, jos ollenkaan.
Olen itse kiitollinen, että olen saanut elää toisissa kulttuureissa, koska se on paljastanut varjopuoleni. Havaitsin, etten ole lainkaan niin suvaitsevainen ja pitkämielinen ja ymmärtäväinen enkä etenkään niin kärsivällinen kuin aikaisemmin kuvittelin.
En tiedä, olenko muuttunut mutta ainakin tunnen itseni paremmin
Miksi me matkustamme?
Turismi houkuttaa koska yhdistämme sen lomailuun. Mehän harrastamme turismia yleensä loma-aikoina. Matkat ovat irtiottoja, hauskanpitoa, vaihtelua arkeen, lepoa. Se on OK, sanoo Callard mutta miksi se ei riitä? Miksi matkustamiseen pitää liittää syvempiä merkityksiä?
Callardin vastaus tähän on kiinnostava. Me haluamme matkustaa koska haluamme kokea jännittäviä elämyksiä. Vain silloin tunnemme elävämme.
Meille ei siis riitä pelkkä eläminen. Elämän pitää tuntua joltain. Koronasulun aikana ahdistuimme, koska eläminen oli yhtäkkiä pelkkää – elämistä. Emme päässeet minnekään, kokemaan mitään. Me vain elimme. Ja paradoksaalista kyllä, pelkkä eläminen kuulostaa sen vastakohdalta: kuolemalta.
Huippuhetket
Kun mietin monia matkojani eksoottisissa paikoissa, mieleeni nousee usein ensimmäiseksi kaikki ikävyydet, jotka matkoihin on liittynyt.
Se kerta, kun yritimme eksäni kanssa pumpata malarialääkettä nuorimman poikamme suuhun lentokoneen ahtaassa vessassa, matkalla Hararesta Pariisiin.
Se kerta, kun zimbabwelaisella krokotiilifarmilla kuulimme lehmän itkevän liskojen ruuaksi teurastettua toveriaan.
Se kerta, kun olimme kuolla seilatessamme kalastuslaivalla minisykloonissa Port Vilasta Pentecost-saarelle benjihyppyä katsomaan.
Se kerta, kun jouduimme pahaan turbulenssiin lentäessämme Santiago de Chilestä Los Angelesiin ja luulimme iskeytyvämme päin Andeja.
Se kerta, kun aikaerokoomassa istuin Papeeten lentokentällä ja katselin Coca Cola-nosteessa riehuvia lapsiani kykenemättä saamaan heitä aisoihin.
Mutta onhan minulla mukaviakin muistoja. Kuten se, kun lumouduin Amsterdamin Rijks-museossa Rembrandtin Yövartio-maalauksesta niin, että menetin ajan ja paikan tajun. Tai kun kaksikymppisenä vetäisin kännin halvalla punaviinillä pienessä bretagnelaisessa kylässä Atlantin rannalla ja tunsin itseni täydellisen onnelliseksi. Tai kun söin lissabonilaisessa ravintolassa täydellistä suklaamoussea ja tunsin elämän kaikkine kärsimyksineenkin elämisen arvoiseksi.
Sosiologi Abraham Maslow kuvaa tällaisia hetkiä huippuhetkiksi (peak experiences). Olemme silloin läsnäolon tilassa. Koemme ”itse-transsendenssin” eli yhteyden johonkin itseämme suurempaan.
Huippuhetkiä kokeakseen ei onneksi tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan. Tai taivasta edemmäksi linnustamaan.
Ja sekin lohduttaa, että voimme laajentaa maailmankatsomustamme ja tutustua muihin kulttuureihin aivan ilmaiseksi ja hyvin tehokkaasti tekemällä lyhyen matkan kirjastoon.
Hyvän kirjan lukeminen saattaa antaa paljon enemmän kuin reissu turistikohteeseen. Luin viimeksi Nathan Hillin romaanin Wellness ja minusta tuntuu sen luettuani, kuin olisin paitsi käynyt Chicagossa, myös saanut yhteyden chicagolaisiin, ainakin Elizabethiin ja Jackiin.
Eikä se maksanut mitään ja hiilijalanjälkikin jäi pieneksi.