Luin äsken Hesarista Camilla Tuomisesta ja hänen sähkömersustaan ja siitä, ettei hän enää häpeä menestystään.
Jutussa haastateltu poliittisen historian tutkijatohtori Mona Mannevuo sanoo, että aikanaan Suomessa:
”omien taitojen kehumista tai menestyksestä puhumista pidettiin osoituksena luonnehäiriöstä.”
Tämä perinne elää ilmeisesti vieläkin vahvana.
Minä en ole menestynyt oikein missään, enkä etenkään rikastunut.
Toistaiseksi kaikki projektini ovat menneet etelään kuten Amerikassa sanotaan 
Olen kyllä yrittänyt mutta sehän ei aina riitä 
Mitä siis ajattelen muiden menestyksestä?
Olen sairaan kateellinen! Harmittaa, että en itse menesty 
.
Mutta en ole missään nimessä tunteistani ylpeä!
Kateushan se on varsinainen luonnehäiriö!
Haluaisin vilpittömästi kyetä muditaan, eli puhtaaseen iloon toisten menestymisestä.
Harjoittelen sitä jatkuvasti.
Aina toisten menestyksestä kuultuani siunaan heitä mielessäni, vaikkei siunaukseni olisi aivan vilpitön.
Mutta yritän.
Siunaan koska tiedän, että kateus karkottaa vähätkin kalani vedestä.
Ja koska aina kun lähetän siunauksia muille, voin vähän aikaa paremmin.
Einoa Leinon runoa ”Laulu onnesta” vähän väännellen:.
Kell’ onni on, se onnen näyttäköön,
kell’ aarre on, se aarteest iloitkoon,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa ylpeä vaan..
Lopuksi toivon teille kaikille (melkein) vilpittömästi menestystä mitä sitten ikinä teettekään 
Kuva: Gustave Courbet / Kylän köyhä nainen (Wikimedia Commons)