Eilen löysin Facebookista videon, joka kertoo Maggie Doynen tarinan.
Maggie on nuori amerikkalaisnainen, joka lähti kesken opintojensa reppureissaamaan. Hän päätyi Nepaliin. Siellä hänelle valkeni paikallisten lasten kurja asema. Maggie ryhtyi seuraamaan erityisesti erästä pientä tyttöä, kuusivuotiasta Himaa, joka sai niukan elannon myymällä joelta löytämiään kiviä.
Maggie käytti säästönsä auttaakseen Himan kouluun ja alkoi sitten auttaa muitakin lapsia. Vähitellen toiminta kasvoi ja nyt nuori Maggie johtaa Nepalissa orpokotia, joka tarjoaa parempaa elämää sadoille lapsille.
Tällaisia juttuja kuulee aina silloin tällöin ja minäkin sivuutan ne useimmiten poikkeusyksilöiden utopistisina sankaritarinoina. Jotkut pystyvät ihmetekoihin. Minä en.
Nyt kuitenkin pysähdyin Maggien tarinan äärelle. Videossa hän sanoo kyyneliään niellen, että maailmassa on miljoonia kärsiviä lapsia. Miksi me annamme heidän kärsiä?
Minun mielessäni muotoutui toinen kysymys:
Miksi me olemme täällä?
Sitten tajusin, että nämä kaksi kysymystä liittyvät toisiinsa:
Me olemme täällä, jotta vähentäisimme toistemme kärsimystä.
Miksi me emme sitten vähennä sitä?
Kaikki tuntemani onnellisuustutkimukset toistavat samaa asiaa: meitä ei tee onnellisiksi tavara, raha ja menestys vaan toisten auttaminen.
Miksi me emme sitten auta toisiamme?
Miksi me tavoittelemme asioita, jotka tiedekin tietää onnellisuuden kannalta toissijaisiksi – vaikka onnellisuutta me kaikki kuitenkin tavoittelemme?
Amerikkalainen henkinen opettaja Marianne Williamson on sanonut, että elämme masennuksen kulttuurissa.
Masennus on itseensäkäpertymisen tila. Masentunut ei kuule muuta kuin omat tuhoavat ajatuksensa. Ulkopuolinen maailma on menettänyt masentuneen silmissä merkityksensä koska yhteyttä siihen ei enää ole.
Mitä me sitten voisimme tehdä päästäksemme irti yhteisen masennuksemme noidankehästä?
Kaikki meistä eivät voi lähteä yhtäkkiä Himalajan juurelle pelastamaan orpolapsia, mutta jokainen meistä voi auttaa jotain. Avun tarvitsijoitahan on joka puolella.
Auttamiseen pätevät samat lainalaisuudet kuin kaikkeen muuhunkin toimintaan.
Katselen vain ympärilleni ja teen sen, mikä pitää tehdä, sanoi Buckminster Fuller, arkkitehti/muotoilija/keksijä.
Niinhän maailmankaikkeuskin suunnittelee itsensä, hän sanoi.
Ei siinä sen kummempaa.
Fuller aloitti rahattomana ja kouluttamattomana ja päätti päivänsä supersankarina. Mikä onni, ettei hän päättänyt päiviään 31-vuotiaana niin kuin suunnitteli, vaan antoi turhaksi katsomansa elämänsä, yhteensä 88 vuotta, meidän palvelukseemme.
Maggie Doyne ja Buckminster Fuller päätyivät historiaan. Jos he olisivat ryhtyneet tavoittelemaan sinne pääsemistä, he mitä todennäköisimmin eivät olisi päässeet sinne koskaan. Sen sijaan he katsoivat ympärilleen ja tekivät sen, mikä pitikin tehdä. Maailmankaikkeus sitten huolehti lopusta.
Ei kai sen tarvitse olla sen monimutkaisempaa. Pitää vain nostaa pää pystyyn ja katsoa vaihteeksi itsensä ulkopuolelle.
Jossain on aivan varmasti joku, joka tarvitsee juuri meidän apuamme.
Etsitään hänet!