Kuten kaikki, jotka ovat lukeneet kirjojani tietävät, lähdin reilut kymmenen vuotta sitten omille teilleni, etsimään vastauksia isoihin kysymyksiin.
Se tie johti ulos omistusasunnosta, kuukausipalkoista, eläkekertymistä ja työterveyshuolloista.
Otin siis hirveän riskin.
Hyppäsin tyhjän päälle ja siellä olen yhä, melkoisessa taloudellisessa tyhjiössä.
Olen tosin ollut muutaman vuoden osapäivätyössä mutta tässä sitä vielä leijaillaan, ilman ankkuria oikein mihinkään.
Paitsi niihin isoihin kysymyksiin.
Tai oikeastaan siihen mysteeriin, josta vastaus kysymyksiin löytyy.
Millä mielellä siis olen?
Koska en osaa valehdella, kerron totuuden: Olen usein täydessä paniikissa.
Herään yleensä aamuisin tähän kysymykseen: mitä ihmettä olen tekemässä????
Mutta: tietä kulkein tien on vanki….
Edessäni ei ole minkäänlaista valmista latua, jota hiihtää. Tiedän olevani vapaa, kuten Uuno Kailas runoili, sillä se joka tietä kulkee, on tien vanki ja vapaahan on vain umpihanki.
Mistä saan voimaa ja uskonvahvistusta?
No ensinnäkin siitä tosiasiasta, ettei mitään valmista latua ole näköpiirissäni. Sen muistaminen helpottaa.
Halusin tai en, umpihanki on ainoa, mitä edessäni on.
Toinen, mistä saan voimaa, on muiden kaltaisteni kokemukset.
Erityisesti saan voimaa heiltä, jotka ovat minua paljon menestyneempiä, rikkaampia ja kuuluisimpia – ja silti heräävät aamuisin paniikkiin.
Esimerkiksi huippubisnesvalmentaja Marie Forleo avautui hiljattain paniikkikohtauksesta, johon joutui juuri ennen astumistaan puhujalavalle, jossa häntä odottivat tuhannet fanit.
Supermenestynyt valmentaja Mel Robbins taas avautui korona-ahdingostaan, jonka tuoksinassa hän jälleen masentui ja joutui jopa palauttamaan kirjansa ennakon takaisin kustantajalle, koska ei saanut sitä kirjoitetuksi.
Heille voi tietysti hymähtää, että hyvähän se on Rolls Roycessa itkeä, mutta minä ajattelen niin, että paniikki on paniikkia, ahdistus ahdistusta ja masennus masennusta oli niistä kärsivä missä tilanteessa tahansa.
En usko, että köyhien ja rikkaiden kokema masennus tuntuu yhtään erilaiselta
Pointtini on, että kaikki, jotka lähtevät ulos turvallisuusvyöhykkeeltään joutuvat joskus (usein) paniikkiin. Aivomme ovat kehittyneet pitämään meidät turvassa mahdollisilta vaaroilta.
Meidät on sitäpaitsi lapsesta asti ohjattu tekemään ennen muuta turvallisia valintoja. Koulutus, ammatti, perhe, omistusasunto, auto, kesämökki ja sitten joskus turvallinen, vaikka kapea, eläkeputki.
Mutta sitä meille ei opeteta, että paniikkiin voi joutua myös turvallisuusvyöhykkeellään. Ja että kaikki eivät pysty siellä elämään vaikka olisivat kuinka turvallisuushakuisia.
Vapaa on vain umpihanki
En tiedä, miten voisin, jos olisin yhä siellä, mistä lähdin 10 vuotta sitten seikkailemaan, mutta kirjani Lyhyt matka perille perusteella en ollut sielläkään kovin onnellinen. Nyt sentään tiedän tekeväni sitä, mitä tekemään minut näköjään on suunniteltu:
Etsimään vastausta isoihin kysymyksiin ja jakamaan oppimani muiden kanssa.
Tiedän sen siitä, että sitä tehdessäni olen huminassa eli flowssa – kuten nyt tätä kirjoittaessani. Sanat vain virtaavat jostain salaisesta lähteestä.
Eli täällä umpihangessa nyt kahlaan mutta sentään huminassa. En ole varma minne olen menossa mutta sen tiedän, että menen eteenpäin.
Suosittelisinko tällaista elämää muille? Kannustaisinko heitä ottamaan riskin, hyppäämään ulos entisestä, toteuttamaan unelmiaan, kutsumustaan, intohimoaan?
En ole varma.
En toivoisi kenellekään raskasta elämää ja sitä tämä minun elämäni usein on. Se on myös hyvin yksinäistä.
Helpommallakin pääsee kun pysyy siellä missä on, turvallisuusvyöhykkeellään, ja keskittyy siellä tekemään sen, minkä voi maailman muuttamiseksi hieman paremmaksi, kuten ehdotan kirjassani Vastustamaton.
Minäkin olisin pysynyt turvallisuusvyöhykkeelläni ellei minua olisi heitetty sieltä ulos.
Mutta minut heitettiin sieltä ulos ja kun olin sen ulkopuolella, en enää halunnut takaisin sinne, missä olin ollut.
Enkä olisi varmasti päässytkään.
Elämän ihmeellinen virta
Olen kokemusteni perusteella jo varma siitä, että elämä kuljettaa meitä paljon enemmän kuin ymmärrämmekään. Sehän on Vastustamaton-kirjani perussanoma. Löydämme itsemme jatkuvasti tilanteista ilman, että meillä on hajuakaan, miten niihin päädyimme.
Voimme tehdä korjausliikkeitä ja valintoja ja ratkaisuja ja jopa uhkarohkeita irtiottoja hetken mielijohteesta. Mutta ratkaisujemme seurauksiin voimme vaikuttaa yllättävän vähän.
Ja teimme mitä tahansa, viisainta on aina noudattaa Mauno Koiviston ohjetta: luottaa siihen, että kaikki järjestyy – vaikka siihen ei oikeasti uskoisikaan.
Luottamus on nimittäin supervoima, jota ilman elämästä tulee tolkuttoman raskasta, hiihteli sitten tuttuja latuja tai lähti tarpomaan umpihankeen.
Mutta tarpominen on paljon helpompaa, kun muistaa, että se ei ole oikotie onneen.
Kutsumuksensa noudattaminen ei tee ihmistä välttämättä onnellisemmaksi. Voi käydä päinvastoin. Mutta toisaalta – onnellisuuttahan me ihmiset emme halajakaan.
Me halajamme mielekkyyttä. Kysykää vaikka Viktor Franklilta.
Koettelemusten tie
Mielekkään elämän eläminen ei ole aina (koskaan?) helppoa. Se on yleensä koettelemusten tie. Sen kun muistaa ja osaa siihen varautua ja pitää vielä mielessään Mauno Koiviston ohjeen, on aika hyvin varustautunut kestämään sen, mikä kestää pitää.
En siis välttämättä voi suositella rohkeita irtiottoja ja suuria elämänmuutoksia, mutta minun suosituksillani ei ole väliäkään. Kun tie kutsuu, on sitä lähdettävä kulkemaan. Vaihtoehtoja ei oikein ole.
Ja sekin on hyvä muistaa, että kuten Joseph Campbellin monomyytti-teoria opettaa, koettelemusten tiellään sankari kohtaa paitsi vastoinkäymisiä, myös ihmeitä ja taivaallisia väliintuloja.
Mutta niitäkin kohtaa vain, jos ne ottaa vastaan ja sekin vaatii, ihmeellistä kyllä, rohkeutta.
Kuva: Wikimedia Commons