Itsemurha on tabu. Siitä ei saisi puhua. Siitä ei varmaan saisi blogatakaan. Mutta niin minä nyt huomaan tekeväni.

Miksi?

Siksi, että luin juuri koskettavan blogin nuorten itsemurhista ja erityisesti 15-vuotiaasta Alisasta, joka päätti lähteä täältä ennen aikojaan.

Tilastokeskuksen  mukaan itsemurha on 15–24-vuotiaiden nuorten toiseksi yleisin kuolemansyy Suomessa. Itsemurhien määrä on silti vähenemään pain. Nuorten korkeaa lukemaa selittää osin se, että kuolleisuus on siinä ikäluokassa vähäistä.

Mutta silti.

Itsemurha vei rakkaan opiskelukaverini. Muistan aina miltä minusta tuntui kun astuin siunauskappeliin ja näin hänen arkkunsa. Minulta pääsi sanaton huuto. Olisin halunnut mennä potkimaan arkkua. Se, mitä hän oli tehnyt, oli niin väärin. Miksei hän ollut soittanut minulle? Miksei hän pyytänyt apua? Miksi hän ei kertonut, miten huonosti hän voi?

Sain vastaukseni vuosia myöhemmin masennuttuani itse. Tunsin ajoittain niin suurta kipua, etten kyennyt liikkumaan. Tähän tunteeseen liittyi myös katoamisen fantasia. Tunne oli sama, jota Laura Honkasalo kuvaa kolumnissaan: Halusin ison pyyhekumin pyyhkivän minut pois.

Masennusta, joka lienee useimmiten itsemurhan takana, on kuvattu erilaisin tavoin. Yksi parhaita on Canterburyn arkkipiispan tyttären Katherine Welbyn luonnehdinta. Hän puhuu omana itsenään olemisen ylivoimaisesta taakasta.

Masennus ei ole mustassa aukossa olemista. Se on muuttumista mustaksi aukoksi.

Eikä musta aukko kykene pyytämään apua eikä se kykene sitä vastaanottamaan.

Oman masennukseni aikana en olisi kyennyt päättämään päiviäni, sillä olin äiti.

Olin nuorena nähnyt Helsingin Yliopiston Porthanian ala-aulassa näyttelyn, jossa oli esillä äitien tekemiä itsemurhaviestejä, valkoiselle lakanalle painettuina.

Se oli hirveä näyttely. En ole koskaan toipunut siitä kokemuksesta.

Äidit olivat kirjoittaneet viesteihinsä äiti-asioita: muistutuksia ratsastusleireistä, lääkekuureista ja pakastimessa olevista lihapullista. He huolehtivat lapsistaan viimeiseen hetkeensä asti. Kuten runoilija Sylvia Plath, joka työnsi päänsä kaasu-uuniin laitettuaan lapsensa ensin päiväunille ja asetettuaan voileivän ja maitolasin heidän yöpöydilleen.

Äidit huolehtivat lapsistaan ja tekevät sitten sen pahimman teon, minkä kukaan äiti voi lapselle tehdä: valitsevat kuoleman lastensa sijaan. Tai näin minä silloin ajattelin. Silloin en tiennyt mitä nyt tiedän. Äiti voi kokea olevansa niin arvoton, että ajattelee tekevänsä lapsilleen palveluksen lopullisesti poistumalla.

Maailmassa ei ole surullisempaa asiaa kuin tämä.

Miksi ne äitiraukat niin ajattelivat?

Esther Hicks, joka kanavoi henkienergiaa nimeltä Abraham, sanoo eräässä Youtube-videossa itsemurhaa hautovalle miehelle, että haluamme kuolla koska haluamme päästää irti. Emme enää jaksa kamppailla. Olemme väsyneitä. Sitten Esther/Abraham hymyili. Mutta tiedätkö, hän sanoi miehelle. Ei sinun tarvitse kuolla päästääksesi irti. Voit tehdä sen jo eläessäsi.

Abrahamin sanat resonoivat sieluni soittimen kanssa. Ajatus irtipäästämisestä on ihana. Miksi ihmeessä meidän on niin vaikea se tehdä? Miksi meitä riivaa vimma pitää ohjaksista kiinni? Eihän elämä ole kamppailulaji. Miksi emme anna elämän tapahtua? Miksi emme ymmärrä, että vaikka tuntisimme itsemme mustiksi aukoiksi, olemme itse asiassa kirkkaita tähtiä, joiden poistuminen vähentää kokonaisvalon määrää maailmankaikkeudesta? Ei meidän ennenaikaisesta kuolemastamme seuraa mitään hyvää, kenellekään.

Asiassa on vielä sekin puoli, ettemme tiedä kuolemasta riittävästi, jotta sen kanssa kannattaisi ryhtyä flirttailemaan.

Kajsa Ingermarssonin kirja Någonstans inom oss on tarina naisesta, joka hyppää sillalta. Hän kokee joutuneensa elämässään umpikujaan ja haluaa ratkaista asian poistumalla elävien kirjoista. Käy kuitenkin niin, ettei nainen hypättyään tiedä, onko hän elävä vai kuollut. Sitten hän havaitsee olevansa jonkinlaisessa välitilassa. Hän seuraa läheistensä elämää mutta ei voi vaikuttaa enää mihinkään. Häntä ei nähdä eikä kuulla. Se on kauhea olotila.

Ingermarssonin kirjan luettuani kuolemisesta katosi minun silmissäni hohto.

Entä jos kuoltuamme joudummekin ojasta allikkoon? Jäämme haahoilemaan jonnekin ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään? Sehän on elämää paljon pahempi vaihtoehto. Elämän voi sentään arvella joskus päättyvän mutta välitilasta ei ole ehkä mitään ulospääsyä. Kauhea ajatus.

Kannattaa siis pysytellä elävien kirjoissa. Ei se aina herkkua ole ja joskus se on suorastaan kamalaa tässä monimutkaisessa, kaoottisessa ja hullussa maailmassamme.

Syntymästään lähtien parantumattomasti sairas Claire Winefield on kiteyttänyt nykyihmisen ongelmat mielestäni osuvasti. Claire kasvatettiin kuolemaan, koska hänen tilansa on toivoton. Sitten hän yllättäen kasvoikin aikuiseksi. Siitä hänen ongelmansa vasta alkoivatkin. Se, että pankkitililläni ei ehkä ole riittävästi rahaa maksaa vuokraa on kuolemaa paljon pelottavampi ajatus, Claire sanoo eräässä haastattelussa.

Mutta on elämässä hyviäkin puolia. Voimme esimerkiksi halata toisiamme ja tulla halatuksi. Kuolleilla ei luultavasti ole tätä mahdollisuutta. Voimme myös tuntea suklaamoussen sulavan suussamme. Koin tämän vastikään eräässä portolaisessa ravintolassa. Lusikoin tätä kerman ja suklaan samettista liittoa suuhuni ja suljin silmäni. Elämä, jossa voi kokea jotain tällaista, on kyllä elämisen arvoinen, ajattelin.

Kiiinalainen taiteilija Ren Hang, joka hyppäsi vastikään ikkunasta, oli muutama vuosi sitten kirjoittanut runon, josta esitän tässä suomennokseni:

Elämä on todella
Arvokas lahja
Mutta joskus ajattelen
Että se on annettu väärälle ihmiselle.

Mutta eihän sitä koskaan anneta väärälle ihmiselle. Se annetaan aina oikealle.

Jos elämä on lahja niin se on kevyt lahja. Se ei ole laatikollinen lyijyä. Se on ilmapallo.  Se on samppanjalasista ylös nouseva kupla. Niin minä sen ajattelen koska muunlaiset ajatukset ovat masentavia.

Miten minä selvisin masennuksestani? En ole selvinnyt. Se tulee ja menee, kuin vuorovesi. Elän masennusteni kanssa lopun ikääni enkä taistele niitä vastaan koska siitä ei ole mitään hyötyä. En ole masentunut koko ajan mutta masennun aina kun pieni purteni kadottaa yhteyden emäalukseeni, Gary Zukavin kielikuvia lainatakseni. Alan silloin kuunnella ajattelevan mieleni höpinää ja vetää johtopäätöksiä siitä, mitä näen ympärilläni. Mutta kun suljen silmäni ja etsiydyn sisäisen rauhan paikkaani, olo helpottuu. Aina.

Olenkin oppinut ottamaan masennuksen lahjana vastaan. Masennuksen hetket ovat pakkopysähdyksiä. Niiden aikana minulle aina kirkastuu, mitä omien ajatusteni uskomisesta seuraa: suurta kärsimystä. Ajatuksiaan ei siis kannata kuunnella eikä niitä pidä missään nimessä uskoa. Sen sijaan kannattaa pitää katse emoaluksessa, seurata sitä ja olla ajattelematta yhtään mitään. Se toimii.

Aina.