Mormonit uskovat Joseph Smithin saaneen kultaiset taulut enkeliltä New Yorkissa kun me kaikki tiedämme, että Mooses sai kiviset taulut palavalta pensaalta Siinain vuorella.
Tämä koomikko Stephen Colbertin, katolilaisen pyhäkoulunopettajan, itseironinen lohkaisu tuli mieleeni lukiessani Satu Vasantolan kolumnia Valon soturit, jossa hän pohtii, mikä saa ihmisen uskomaan salaliittoteorioihin (HS 9.4.2022).
Hän kysyy, voimmeko naureskella toisten uskomuksille jos uskommme itse asioihin, joita tiede ei voi todistaa.
Kysymys on hyvä ja ansaitsee pohdiskelua. Aloittaisin siitä, että on uskomuksia ja uskomuksia. Monissa uskonnoissa on kieltämättä “järjettömiä” oppeja, kuten Stephen Colbert toteaa. Mutta kaikkia uskontojakaan ei voi vetää nippuun. Niitä arvioidessani tutkisin, mistä ne ovat peräisin ja mikä niiden tavoite on.
Minulle on aivan selvää, että tiede on luotettavin tietoa tuottava systeemi. Yhtä selväksi minulle on tullut, etteivät tieteen menetelmät riitä käsittelemään kokemustemme koko spektriä.
Ihmisillä on myös tarpeita, joihin tiede ei pysty vastaamaan. Sosiologi Abraham Maslow asetti viimeisinä vuosinaan kuuluisan tarvehierarkiansa huipulle itse-transsendenssiksi kutsumansa tarpeen.
Hän tarkoitti sillä kaipuuta jonkin itseämme suuremman yhteyteen.
Länsimainen kulttuurimme maailmankuva on materialistinen. Siinä ei ole tilaa ihmetykselle, pyhälle, mysteerille. Nämä eivät ole epätieteellisiä vaan tieteen ulkopuolelle jääviä kokemuksellisia ilmiöitä.
Meillä ei ole enää, ensimmäistä kertaa Homo Sapiensin 350 000 vuotta kestäneessä evoluutiossa, tilaa näille kokemuksille. Ne on sysätty marginaaliin, samoin kuin niiden rinnakkaisilmiö, taide. Kun joku ilmiö trivialisoidaan, se alkaa hakea outojakin purkautumisväyliä.
Järjettömät, vaaralliset uskomukset ovat mielestäni seurausta tästä.
Uushenkisissä piireissä viime aikoina levinneet salaliittoteoriat ovat outoa kostonhaluista maailmanselitystä. Ne ovat yleensä peräisin äärioikeistolaisista, usein ilmeisesti venäläisistä trollitehtaista. On vaikea uskoa, että ne olisivat millään tavoin hyväksi ihmisen sielulle.
Kärsimys kuuluu ihmisen elämään. Meistä monet, useimmat, tarvitsemme jotain, johon uskoa, selvitäksemme. Hengelliset tekstit ja henkiset harjoitukset ovat vastaus siihen tarpeeseen, oli niissä “järkeä” tai ei.
Kirjailija Karen Armstrongin mukaan pyhät tekstit eivät ole dokumentteja siitä, miten maailma on. Ne on tarkoitettu inspiraatioksi henkisiin harjoituksiin. Ne ovat puhdasta mythosta, antiikin Kreikan termiä käyttääkseni.
Kuulun niihin, jotka tarvitsevat yhä mythosta, logoksen, järjen, lisäksi.
Ilman pyhää en jaksaisi.