Olen nyt 62-vuotiaana tilanteessa, jollaista en lainkaan osannut ottaa nuorempana huomioon. Elän yksin.
Minulla on kyllä perhe, eli aikuiset lapset joiden kanssa olen läheisissä väleissä, mutta ei parisuhdetta.
Kun menin 27-vuotiaana naimisiin, ajattelin liiton kestävän jomman kumman kuolemaan asti. Se kesti noin 25 vuotta. Kumpikaan meistä ei ole kuollut. Liitto vain tuli tiensä päähän.
Sen jälkeen olen elänyt solena. Yli kymmenen vuotta.
Kun sanon tämän ääneen, se kuulostaa lohduttomalta.
Miksi sooloelämä kuulostaa lohduttomalta?
Syyt ovat tietysti selvät.
Parisuhteessa elävien sanotaan olevan terveempiä, pitkäikäisempiä ja onnellisempia.
Tutkimusnäyttö parisuhteen eduista on kuitenkin ristiriitaista. On aivan selvää, että jos yksin elävä on sole tahtomattaan, hän ei todennäköisesti voi hyvin.
Mutta entä ne solet, jotka ovat tyytyväisiä tilanteeseensa?
Nykyisessä systeemissämme, jossa parisuhde on normi, on haastavaa olla tyytyväinen sole, koska paineet pariutumiseen ovat niin voimakkaat. Soolous on samanlainen tilanne kuin lapsettomuus sikäli, että molemmat nähdään kielteisenä, vaikka ne olisivat itse valittuja elämäntapoja.
Kun itse mietin soolouttani niin havaitsen suhtautuvani siihen etupäässä kielteisesti. Tunnen, että minulta puuttuu jotain ja se, että en ole löytänyt ketään menettämäni puolison tilalle, tekee minusta jotenkin epäonnistuneen.
Se, joka ei ole parisuhteessa, ei ole kelvannut kenellekään.
Niinhän sitä usein ajatellaan.
Olen kyllä löytänyt montakin henkilöä, joille olisin ”kelvannut”, mutta sehän ei näy ulospäin. Ulospäin näkyy vain se, että elän yksin. Se, että olen sole siksi, etten ole kokenut kehenkään tarpeeksi syvää yhteyttä luovuttaakseni hänelle vapauteni, ei taida kiinnostaa ketään.
Jos tavoittelisin vain yleistä hyväksyntää, minun olisi parasta pariutua ensimmäisen tarjokkaan kanssa.
Mutta en halua.
Vaikka olen tavallaan itse syypää soolouteeni, se vaivaa minua selvästi jotenkin kuitenkin. Mietin, miksi en löydä sopivaa paria itselleni. Onko minussa jotain vikaa, kun pariutuminen ei vain onnistu?
Ja seuraava kysymys on: haluanko edes parisuhdetta?
Koen jonkinlaista kaipuuta johonkin mutta mihin oikeastaan? Olen ajatellut kaipuun kohdistuvan kumppaniin mutta ajattelenko niin vain siksi, että elän yhteiskunnassa, jossa parisuhteessa eläminen on normi?
Mihin muuhun kaipaukseni voisi kohdistua?
Kun mietin millaista elämäni oli kun olin parisuhteessa verrattuna siihen, millaista se on nyt, en voi sanoa olleeni silloin sen onnellisempi.
Muistan selvästi kokeneeni silloinkin yksinäisiä hetkiä ja tunteneeni itseni toisinaan onnettomaksi.
Olin siinäkin tilanteessa minä. Miehen kanssa oli ihan mukavaa mutta minulla on mukavaa itsenikin kanssa.
Minusta on mukavaa olla vapaa ja tehdä sellaisia valintoja, joita minä haluan tehdä, omassa aikataulussani.
Parisuhde-elämä ja itsellinen elämä koostuvat kumpikin hetkistä. On vaikea sanoa, kummassa on enemmän hyviä hetkiä.
Entä läheisyyden puute? Seksin puute?
No, vaikka ehkä joskus niitä saatan kaivata, tulen näköjään hyvin toimeen ilman niitä, koska elämäni ei ole etupäässä kurjaa. Joskus mieleeni tulee ajatus, että olisi kiva halata jotain, mutta se menee ohi. Kaipaan läheisyyttä vain kun katson esimerkiksi elokuvaa, jossa esiintyy rakastuneita ihmisiä.
Läheisyys on ihana mielikuvana. Mutta ei se ainakaan minulle ole mitenkään välttämätöntä vaikka tutkimukset osoittavat sen olevan terveellistä meille laumaeläimille.
Ja mitä seksiin tulee, vaikka se ihanaa onkin, en koe sitäkään mitenkään välttämättömäksi – koska olen kymmenen vuotta tullut hyvin toimeen ilman sitä, joitain satunnaisia kohtaamisia lukuunottamatta.
Ja sitäpaitsi aina on olemassa myös sooloseksimahdollisuus.
Entä rakastumisen ihanuus?
Hullaantuminen romanttisten komedioiden tyyliin kuulostaa kyllä houkuttelevalta. Olisihan se ihanaa huumautua toisesta ihmisestä. Olisi ihanaa myös löytää ihminen, johon tuntee yhteyttä. Olen kokenut sen muutaman kerran elämässäni ja se on kieltämättä ihmeellinen kokemus.
Mutta entä jos saisin nyt tietää, että en koskaan enää koe sellaista huumaa ja hurmiota?
Se tuntuisi kieltämättä tylyltä mutta toisaalta – elämässä on paljon muita huumaa tuottavia elämyksiä. Minulle se on kirjoittaminen. Olen kirjoittaessani flowssa eli huminassa. Se on ihana kirkkauden ja läsnäolon tila. Se on myös ihana vapauden tila. Se on itseasiassa parasta mitä tiedän, syvän meditaation lisäksi.
Rakastuneena ihminen on aika sekaisin.
Rakastumisen kintereillä tulee lisäksi aina myös menetyksen pelko. Romanttinen rakkaus ei ole pyyteetöntä. Ja rakastuneen ihmisen on mahdotonta muistaa Buddhan neuvo: kiinnittyminen johonkin tuottaa ennemmin tai myöhemmin kärsimystä. Rakastuneen on mahdotonta olla kiinnittymättä rakastettuunsa.
Olen silti avoin parisuhteen mahdollisuudelle. En ole sulkenut sitä vaihtoehtoa pois. Mutta ennen kuin se ovi avautuu, nautin elämästäni sellaisena kuin se on nyt. Olen vapaa. Voin tavata ihmisiä ja tutustua heihin. Kukaan ei kontrolloi minua enkä ole tilivelvollinen kenellekään.
Vapaus on vain toinen ilmaisu sille, ettei ole mitään menetettävää, lauloi Janis Joplin. Voi se olla niinkin.
Mutta vapaus on myös toinen ilmaisu sille, että on kaikki voitettavana.
Olen ehkä vanha mutta en pysähtynyt. Minulla on paljon suunnitelmia ja unelmia. Vain yksi niistä on löytää tasapainoinen parisuhde. On monia muitakin. Haluan kirjoittaa vielä ainakin kymmenen kirjaa, romaaneitakin. Haluan muuttaa Portugaliin. Haluan painaa selkäni auringon lämmittämää seinää vasten ja juoda kylmää vinho verdeä. Syödä mereneläviä. Juoda kahvia aamuauringossa. Nukkua päiväunia. Ihailla tähtitaivasta.
Tietysti tätä kaikkea voi tehdä kumppaninkin kanssa – mutta aivan hyvin yksinkin. Jos se jonkun mielestä näyttää lohduttomalta, se on ehkä sitten kuitenkin hänen ongelmansa. Ei minun.
P.S. Sana sinkku on minusta kamala. Siksi käytän mieluummin sanaa sole. Se tulee latinankielen sanasta solo, joka tarkottaa yksinolevaa. Sen etymologia juontaa ilmaisuun, jossa ollaan suhteessa itseen, mikä kuulostaa sopivalta. Espanjaksi sole merkitsee aurinkoa. Englanniksi taas esim, kengänpohjaa, mutta myös yksinomaista. 😁