”En kirjoita kenellekään muulle kuin itselleni.”
Elizabeth Gilbert
Avauduin toissapäivänä Facebookissa pettymyksestäni, saatuani tämän kevään neljännen apurahahylsyn sisäistä vastuullisuutta käsittelevään kirjaani.
Se herätti paljon keskustelua.
Jäin miettimään, milloin tulee se hetki, että saa heittää pyyhkeen kehään?
Milloin saa luovuttaa?
Voiko olla niin, että joku projekti on kuolleena syntynyt eikä sen elvyttämiseen kannata uhrata aikaa?
Tämä on kysymys, johon ei ole yhtä vastausta.
Halu heittää pyyhkeen kehään voi nimittäin johtua tekijöistä, joilla ei ole juuri tekemistä projektin elinkelpoisuuden kanssa.
Steven Pressfield ottaisi tässä ensimmäiseksi esille taipumuksemme resistanssiin eli vastustamiseen.
Koska olen kirjoittanut resistanssista kirjan nimeltä Vastustamaton, pidän itseäni ilmiön kokemusasiantuntijana.
Tiedän vastustamispaholaisesta yhtä ja toista. Esimerkiksi tämän:
Jos lopettamishalu kumpuaa jostain muusta kuin itse tekemisestä, syy on melko varmasti juuri resistanssi.
Jos projektia toteuttaessaan, esimerkiksi kirjoittaessaan, pääsee huminaan (eli virtaukseen), sen lopettamisessa ei minusta ole järkeä. Projektihan haluaa selvästi jatkaa olemassaoloaan. Sillä on oma tahtonsa. Sitä vie eteenpäin se sama vimma kuin koko maailmankaikkeutta. Kirjoittaja on projektissa mukana vain kirjurina.
Se, mitä tapahtuu kirjoittamisen ulkopuolella on sitten kokonaan toinen asia.
Apurahat, kustannussopimukset, markkinointi, myynti, arvostelut jne muodostavat ympäristön, jossa kirjoittaja toimii. Niihin hänellä on vain vähän vaikutusvaltaa.
Ja vaikka tuo ympäristö olisi kuinka tyly ja vihamielinen, sillä ei tarkemmin ajateltuna ole vaikutusta itse projektiin. Projektihan elää omaa elämäänsä ja sykkii maailmankaikkeuden pulssin tahtiin.
On siis mielestäni rintamakarkuruutta jättää joku hanke kesken vain siksi, että muut eivät osaa antaa sille arvoa.
On vain yksi olennainen kysymys:
Kun teet sitä, mitä teet, pääsetkö huminaan eli tilaan, jossa olet täysin läsnä?
Kukaan ei voi olla huminassa koko ajan, koska se on liian virittynyt tila. Sieltä tullaan alas ja ne hetket ovat vaaranpaikkoja. Silloin on vaikeaa olla ajattelematta ympäristöä. Silloin resistanssi saa meistä otteen. Mutta onneksi ulospääsy tästäkin on olemassa ja se on hyvin yksinkertainen:
Pitää keittää kuppia kahvia, istua alas ja jatkaa siitä, mihin jäi. Ennen pitkää sitä sitten taas mennään, huminassa, eteenpäin.
Kirja, jonka kanssa nyt kamppailen käsittelee tätä kysymystä: Voisiko maailman viisausperinteistä ja alkuperäiskansojen ymmärryksestä löytyä uusi näkökulma kestävään kehitykseen.
Ja se menee vielä tätäkin pidemmälle: pitäisikö meidän päivittää materialistis-mekanistis-dualistinen maailmankatsomuksemme, jotta se palvelisi paremmin ihmisen ja ympäristön selviytymistä.
Nyt ei nimittäin enää ole kyse vain hyvinvoinnistamme. Nyt on kyse selviytymisestä.
Kun kirjoitan tätä kirjaa, olen huminassa. En aio luovuttaa tästä projektista ennenkuin tämä projekti luovuttaa minusta ja jos niin käy, ei ole enää mitään pohdittavaa.
Ratkaisuhan on sitten jo tehty.
Facebook-postaukseni tuotti monta tsemppiviestiä (tsemppi on sana jota erityisesti inhoan) mutta en minä eikä kukaan muukaan mitään tsemppiä tarvitse. Sana tulee ruotsinkielen sanasta kämpa eli taistella. Taistelua paljon toimivampi keino on toiminta.
Jos sinulla on projekti, joka nyt sakkaa, vedä henkeä ja palaa töihin. Siirrä huomiosi pois ympäristöstä ja keskity täysillä tekemiseesi.
Uskon nimittäin, että kaikki tarvitsemasi vastaukset löytyvät juuri sieltä.
Eteenpäin siis,
Kati 
P.S. Kun aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta, en yhtään tiennyt, mistä kirjoittaisin, mutta kun sitten aloin vain kirjoittaa, tekstistä tuli vastaus omaan kysymykseeni. Kuten aina. Tämä on suoranainen ihme! Mutta koska niin tapahtuu aina kun kirjoitan, pidän sitä jo lainalaisuutena.
P.S. P.S. Tein eilen videon, jossa avaan sisäisen vastuullisuuden teemaa. Olisi mukava kuulla, avasiko se asiaa!
Kuva: Kati Szilágyi / Wikimedia Common