Nykyään puhutaan paljon vihasta. On naisvihaa ja lapsivihaa ja vihapuhetta. Ihmiset tuntuvat olevan nyt erityisen vihaisia ja purkavan sitä toisiinsa enemmän kuin aikoihin. Tai sitten se vain tulee enemmän esille koska sosiaalinen media ja myös siksi, että elämme murrosaikaa. Neuvostoliitto kaatuu, USA demokratisoituu ja vähemmistöt ovat vihdoin saavuttamassa täysiä ihmisoikeuksia. Uudistukset lietsovat aina vastustusta ja vastustus purkautuu usein vihaisuutena.
Iida Rauma sai juuri Finlandia-palkinnon koulukiusaamisesta kertovalla romaanillaan Hävitys. Helsingin sanomissa hän sanoo näin:
”Kulttuuriimme kuuluu lapsen kokemuksen pienentäminen. Moni ei myöskään ymmärrä, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan kulttuurimme lapsivihasta. Se ei tarkoita sitä, että jokainen ihminen vihaisi lapsia, vaan sitä, että sekä globaalisti että Suomessa on tehty ratkaisuja, joissa on jätetty lapset kokonaan huomioimatta.”
Ymmärrän, että naisviha ja lapsiviha ovat käsitteitä, joilla on vakiintunut merkitys.
Kuten Rauma sanoo, lapsiviha ei tarkoita että lapsia varsinaisesti vihattaisiin vaan että heidän tarpeitaan ja oikeuksiaan ei ole otettu tarpeeksi vakavasti.
Ja sehän on totta! Kauhein esimerkki tästä on se, kykenemme hyvin elämään sen tiedon kanssa, että joka päivä 10 000 lasta kuolee nälkään.
Nälkään!
Olento nimeltä Yhteiskunta
Rauma puhuu tärkeästä asiasta. On suuri vääryys, ettei lapsia kuunnella eikä oteta vakavasti.
Mutta onko heidän vähättelynsä vihaa?
Ja jos se on, niin mikä sitä lietsoo? Mistä se on peräisin? Miksi sitä on?
Rauman kommentti kulttuurimme lapsivihasta sai minut taas pohtimaan nykyisin yleistä viha-sanan viljelyä. Tässä taannoin kirjoitin blogin kommentiksi Maria Petterssonin Helsingin sanomien kolumniin Me kaikki olemme naisvihaajia. Petterssonin otsikko provosoi minua mikä tietysti oli sen tarkoituskin.
Ajattelin heti, että minä en ainakaan vihaa naisia enkä usko Petterssoninkaan vihaavan. Vanhana feministinä olen kyllä samaa mieltä siitä, että naisia on syrjitty kautta historian. Minusta naisten ja lasten kurja asema ei kuitenkaan ole seurausta vihasta vaan väärään suuntaan kulkeneesta kehityksestä. Ihmiskuntaa on maanviljelykseen siirtymisen jälkeen ohjannut enenevässä määrin ahneus ja vallanhimo.
Vaikka naisten että lasten asema on viimeisten sadan vuoden aikana parantunut huomattavasti siitä, mitä se oli tuhansia vuosia, ei se silti ole hyvä.
Minun on kuitenkin mahdotonta uskoa, että olemme tässä tilanteessa siksi, että ihmiskunta tietoisesti pyrkisi pahuuteen.
Pahan vetovoima
En kiellä, etteikö maailmassa olisi pahuutta ja etteivätkö pahoihin tekoihin kykenevät sosiopaatit aivan liian usein pääsisi valta-asemaan, jossa he voivat vapaasti lietsoa pahuutta. Maailmanhistoria on tässä suhteessa surkeaa luettavaa.
Filosofi Alain de Botton sanoo, että ihmisen tekee ilkeäksi, jopa julmaksi, kärsimys. Mutta tämänhän me kaikki jo tiesimme. Tasapainoinen ihminen ei kiusaa.
Miksi ihmeessä me sitten annamme näille surkimuksille niin paljon valtaa? Miksi valitsemme heidänlaisiaan johtajiksi? Miksi seuraamme heitä?
Käyttäytymistieteilijä Jean Lipman-Blumen sanoo sen johtuvan siitä, että pahojen ihmisten hännysteleminen saa hännystelijätkin tuntemaan itsensä voimallisiksi. Pahan porukoihin kuuluminen luo illuusion vallasta. Pahan valta perustuu pelkoon. Pahoja ihmisiä pelätään. Pelko on sosiopaatin huumetta.
Rutger Bregmanin kirjan Hyvän historia perussanoma on, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Pahuus on häiriö. Me kaikki pystymme pahaan mutta se vaatii meiltä paljon enemmän kuin hyvyys koska se ei suju meiltä luonnostaan.
Paha hoitaa pahaa oloaan pahuudella. Siinähän ei ole järkeä mutta kun olo on tarpeeksi huono, ihminen ei ajattele selkeästi.
Alain de Botton sanoo, että koska ilkeä ihminen kärsii kaikkein eniten, ainoa tapa suhtautua häneen on myötätunto. Mikään muu ei toimi.
Tämä voi tuntua ylivoimaiselta, jopa kohtuuttomalta. Entä kiusatuksi tullut lapsi, jota kukaan ei kuuntele? Miten häneltä voi vaatia myötätuntoa kiusaajia kohtaan?
Minusta se onkin kohtuutonta. Siksi meidän aikuisten pitäisi mennä itseemme ja kysyä itseltämme, miksi tuemme järjestelmää, joka mahdollistaa julmuuden?
Kamala koulu
Se, että juuri koulussa esiintyy niin paljon kiusaamista ei ole minusta mikään ihme.
Tunnetun koulukriitikon Sir Ken Robinsonin mukaan koululaitos perustettiin aikanaan, jotta saataisiin helposti hallittavia kansalaisia ja kuuliaisia työntekijöitä teollisuuden tarpeisiin.
Kasvatus ja koulutus olivat toissijaisia tavoitteita. Tärkeintä oli kuri, järjestys ja asetettujen tavoitteiden saavuttaminen etukäteen määritellyssä aikataulussa. Oppiminen alistettiin suorituksiksi, joista on selviydyttävä sovitulla tavalla tai muuten saa huonon arvosanan jonka jälkeen mahdollisuudet menestymiseen ovat vähäiset ja syrjäytymisen uhka suuri.
Ei siis ole ihme, että instituutio, jossa yksilöitä jatkuvasti vertaillaan toisiinsa ja jossa yhdenmukaisuus on arvo ja jossa oppimista tärkeämpää on olla parempi kuin muut, tuottaa sivutuotteena kiusaamiskulttuurin.
Eräs kiusaamiskulttuurin kukkanen on tosi-tv. Se on kansanhuvia, jossa lietsotaan vastakkainasetteluja ja ruokitaan alkukantaisimpia viettejämme. Ilkeys on sallittua kun se on viihdettä, aivan kuten aikanaan gladiaattoritaisteluissa ja kun se on sallittua viihteessä, siitä tulee hyväksyttyä muuallakin.
Pitäisikö meidän jo lakata palvomasta pahuutta?
Bregmanin mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Hän kuitenkin kiistatta kykenee pahaan. Alain de Bottonin mukaan se johtuu siitä, että olemme “ydinaseella varustettuja rottia”. Meillä on kehittynyt aivokuori, joka tuottaa kauneutta ja viisautta mutta myös primitiiviset liskoaivot, joissa elävät alkukantaiset vaistomme ja viettimme. Jos annamme niille vallan, saamme aikaan tuhoa.
Kysymys on: miksi me antaisimme niille vallan? Mehän tiedämme, mitä siitä seuraa.
Miksi emme vahvistaisi aivokuortamme ja alkaisi seurata hyviä johtajia pahojen sijaan? Miksi emme puuttuisi kiusaamistilanteisiin ja puolustaisi alakynteen joutuneita ja tukisi toisiamme ja tekisi yhteistyötä kilpailun sijaan?
Meillä jokaisella on ratkaisun avaimet.
Viha on rakkauden puutetta samoin kuin pimeys on valon puutetta. Uushenkisyyden pioneerin Charles F. Haanelin mukaan pimeyttä ei tarvitse työläästi lapioida ikkunasta ulos. Riittää, kun sytyttää valot.
Se tapahtuu vaikka ottamalla opikseen Eino Leinon eeppisestä runoelmasta Hymyilevä Apollo, josta teimme koronasulun aikana hienon videon. Sen voi katsoa täältä ja laittaa jakoon kaikille, jotka kulkevat pimeydessä.
Kuva: Martin Engelbrecht / Wikimedia Commons